57.

Päiväkirjamerkintä itselleni, ei sisällä mitään tärkeää, kunhan vain oksennan työpaikka ärsytystä kirjallisesti.

 

 Tästä blogista on oikeastaan tullut sellainen paikka johon kirjata tunteita ja olotiloja. Tapahtumia sekä elämässä meneillä olevia asioita. Vähän niin kuin päiväkirja itselleni, jota voi muutkin lukea. 

Tämän päivän ajatukset on työpaikalla. Työilmapiirissä ja työkavereissa. Niinkun voi vittu mä sanon. Minkä takia alalla jossa on pääasiassa naisia, pitää aina olla paska ilmapiiri? Tai ei aina, mutta melkein.

Meilläkin on mun työryhmässä 6 työtekijää joista yksi pidempiaikainen sijainen. Sellainen kenen paikan mä käytännössä vein nenän alta. Yhdellä on elämässä ollut kriisejä, 50v kriisi, 30 vuoden avioliiton kriisi, miehen pettämiskriisi ja varmaan kriisi  joka aamulla siitä, mitkä sukat laitetaan jalkaan ja mistä valitetaan tänään. Hän on hyvin kärkäs, aivan helvetin itsekäs sekä muiden yläpuolelle itsensä pönkittävä täti-ihminen. Mulla on välit hänen kanssaan olleet kireät viime kesästä asti. Koska en ymmärrä sitä, minkä takia paskassa suhteessa pitää roikkua jos mies on päämäärätietoisesti pettänyt viimeiset 3 vuotta. Ota ero, ja elä elämääsi, älä jää surkuttelemaan ja elvyttämään jotain joka on jo tuomittu loppumaan. Mulla sympatia riitti pari kuukautta, koska hänen työvuoroja piti sumplia sen takia että hän voi kello 15 jälkeen olla kotona vahtimassa miestään. Viikonloppuja olla kotona; koska mies voi tehdä silloin jotain kun hän ei ole näkemässä. Mutta kun vierähti puolivuotta asian käymisestä ilmi ja hän edelleen kyykyti muita työpaikalla tanssimaan pillinsä tahtiin, mulla meni hermot. Käsittele omat henk. koht. asiat itseksesi tai ota sairaslomaa, mutta älä kuormita muita sillä. Oli tilanteita kun yksi kollega ei uskaltanut laittaa edes työvuorotoiveita ennen kun tämä kyseinen ihminen laittoi ne, koska hän olisi tullut linjoja pitkin valittamaan että hän haluaa ne vuorot.
Myös tässä kuukausi takaperin oli tilanne kun hän oli tehnyt ohjeet, jotka huomasin virheelliseksi. Kysyin asiasta että mistä on näin ohjeistettu ja, että ei tilanne kyllä oikeasti ole tämä. No vastaukseksi sain capslockilla kirjoitetun passiivisagressiivisen viestin. Tein sitten luppoajalla oikeat ohjeet jotka varmistutin ja jaoin työryhmällemme, ja tästähän sitten riemu repesi. Olin työpaikkakiusaaja, varpaille astuja sekä pätemisen tarpeinen äpärä. Ja sain kontolleni viikkoja jatkuvan mykkäkoulun. 

Sitten tämä pidempiaikainen sijainen. Vittu. Se on kun kävelevä tulivuori. Ikinä ei tiedä koska on huono päivä, tai koska hyvä päivä muuttuu aivan paskaksi. Sen on pakko työpaikalla puhua paskaa kaikista kuka ei ole paikalla. Ja hänen suustaan kuulee usein, kuinka me muut tehdään kaikki aivan väärin ja kuinka hänen toiminamallit ovat hyviä. Jos on huono päivä niin hän ei puhua pukahda sulle mitään, mutta auta armias jos hän huomaa jotain 'vääryyttä' niin saat kuulla sitä marmatusta koko päivän. Milloin on muiden suunnittelemat työvuorot väärin, milloin on joku työ tehty väärällä tavalla, milloin joku on lähtenyt liian ajoissa ja milloin joku on liian hidas.
Päivinä jolloin sillä on hyvä päivä, hän on todella viihdyttävä ja työpäivät menee kuin siivillä. Mutta muuten toivon aina työvuorolistan tullessa, ettei meillä ole yhteisiä työvuoroja. 

En rehellisesti yhtään ihmettele, ettei hän ole mistään mitään vakipaikkaa saanut, ja että jokaisella työpaikalla on tullut henkilökemiaongelmia. Hän on niin vaikea ihminen.  NIIN VAIKEA.

Muutama työkaveri on aivan ihana, ja heidän kanssaan tulee vietettyä vapaa-ajallakin aikaa, sekä puhuttua puhelimessa tuntikausia. Heillä on sydän täyttä kultaa ja he ovat helppolukuisia ihmisiä sekä heidän mielenmaisema on jotain muuta kuin tumma bunkkeri piikkilangoilla.

En oikein tiedä mitä tämän työpaikan kanssa teen. Toisaalta tykkään olla täällä, olen kasvanut täällä käytännössä aikuiseksi. Pidän suurimmasta osasta kollegoistani ja muista ihmisistä täällä työpaikalla, mutta nämä kaksi ihmistä ovat semmoisia energiasyöppöjä, etten tiedä jaksanko. Tai osaanko olla kauankin neutraali ja olla sanomatta pahaa sanaa. 

UGH. Olen puhunut. Nyt on ehkä hieman parempi mieli.

56.

  Unelmia. Niiden eteen pitää tehdä töitä. 

    Pitää pettyä, tulla petetyksi, kokea sekä nähdä. 

      On unelmia joilla on vaaleanpunainen reunus,

         on unelmia jotka ovat sisältä mätiä.

           On unelmia joista ei uskalla puhua,

              ja on unelmia joista puhuu taukoamatta.

           Mutta ne kaikki unelmat ovat sinun. 

           Ja vain sinun.

 

55.

 Muistojen havinaa. Tuli yhtäkkiä muisto jostain vanhasta sähköpostista ja piruuttani kirjauduin siihen. 

No sehän aukeni ja sieltä paljastui sellainen muistojen arkisto. Vanha blogi, ajalta kun olen ollut 13-14 -vuotias. Ai kauhea mitä tekstiä ja mikä paha olo pienestä minusta huokui. Lukuisia sähköpostiviestejä erilaisista foorumeista kuten sininen höyhen jne. Keskusteluketjuja kun olen pyytänyt laihdutusseuraa ja ihmiset ovat torjuneet (tietenkin) pienen 14-vuotiaan hukassa olleen nuoren tytönalun. 

Muistoja alkoi tupsahdella vanhasta WhatsApp -ryhmästä sekä jostain muista ihmisistä mitkä pienen hukassa olleen lapsen tukena siinä laihdutusprosessissa oli ollut. 

Tekstien luku oli hankalaa, sieltä paistoi paha olo ja halu lopettaa eläminen täällä pallolla sekä erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin niin kaappaisin itseni syliini ja sanoisin ettei olisi mitään hätää. Vaiheilemaan ehtisi myöhemminkin ja mikään kiire ei ole, sillä tavoitteeseen ei ikinä päästy.  

Haikailen aikoja ja vanhoja kuvia joissa oltiin hoikkia, pelkkää raajaa, luuta ja nahkaa. Onhan se kaunista, mutta olen silloin ollut vain pienen pieni tyttö, toki olihan mulla elopainoa josta tuohon tähdättiin mutta kirjaisin sen siinä kohtaa vielä lapsen pyöreydeksi.  

Nyt tilanne on toinen. En ole välttämättä niin hukassa, enkä tunne suurta vihaa maailmaa vastaan, mutta elopainoa on kertynyt ja siitä on muistuttamassa löysä iho, venymäarvet, selluliitti sekä muutamat arvet. Ikinä projekti ei varmaan ole valmis, mutta se muuttaa muotoaan eri elinvaiheiden mukana. Joskus ehkä ollaan tavoitteessa, mutta se mikä se tavoite on silloin muuntuu vuosien mittaa erilaiseksi. Oli se sitten sairaalloinen tai sitten terve, sitä ei kukaan tiedä.

Kiitos ja kuitti.

54.

Täällä mä olen. 

Valitettavasti. Edelleen. Yhä.

Vuodessa on kerennyt tapahtua paljon, niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Niin kriisejä kuin tasapaksua arkea ja onnellisuutta. Ruusuilta tuoksuvia unelmia sekä kitkerän karvaita kokemuksia. 

Kävin tässä taannoin laittamassa blogini piiloonkin hetkeksi, kun tuli puhetta yhden tutun kanssa että hän on joskus nuoruudessaan tätä lukenut. Tuli olo että, ehkä jään kiinni, ehkä paljastun. Sillä täällä on ajan saatossa aika henkilökohtaisia juttuja joista minut tunteva saattaisi yhdistää liiankin helposti jos eksyisi uudelleen. Toki eihän se varmaan haittaisi, sillä onhan tämä osa minua ollut jo nämä lukuisat vuodet. Tunteen purkaukset, kipuilut, painon kanssa taistelut, oman mielenterveyden sekä huumeiden kanssa pelleilyt. Mutta silti, jotenkin pidän siitä ajatuksesta että jollain tavalla olen anonyymi täällä jopa itselleni. 

Mutta siihen että olin korkeimmillani painon kanssa vähän päälle vuosi sitten. Painoin 104 kiloa. SATANELJÄ. En tiedä miten, sillä tein fyysistä työtä. Ehkä se että syöminen oli retuperällä, tyydyin aina helppoon ja nopeaan, sekä vakiintunut parisuhde miehen kanssa joka söi kuin hevonen ja preferoi kaikkea hyvää ruokalistalleen. Siinä sitten sokeutui helposti.
Nyt olen tiputtanut liki 20-30 kiloa. En ole varma, sillä en omista vaakaa, mutta kuvia katsellessani näen eron sekä tutut ovat siitä maininneet että jessus sähän olet laihtunut.
Edelleen näen itseni lihavana, ja painonpudotus sekä jojoilu näkyy kropassa. On venymäarpia, löysää ihoa, on roikkurintaa ja tyhmän mallista vatsaa. Edelleen koen olevani jollain tapaa ruma, lihava sekä kammottava, mutta on päiviä kun kaikki on hyvin.

En tiedä mikä on mun seuraava suunnitelma. Tai tavoite. 

Mutta täällä mä edelleen olen. Vuosienkin päästä. Vaikka olin silloin liki 10 vuotta sitten aivan varma siitä etten selviä näin pitkälle edes.

53.

 Vuosi vierähti, taas. Kaikkea on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Muuttoa, pari uutta työtä, lemmikki, univaje, masennusdiagnoosi, laihdutuslääke -resepti. Lihoaminen, ahdistus, kaikkea.

Tekstiä tulisi varmaan romaanin verran, mutta long story short ollaan puimatta kulunutta vuotta ja keskitytään tähän päivään sekä hetkeen.

Ympyrä jollain tavalla sulkeutuu, koska mun muistaakseni viimeksi olen kirjoittanut tänne kun olen ollut töissä paikassa jossa en ole myöskään vuoteen nyt ollut, ja täällä mä istun taas (haha). Mulla on menossa 12 päivän työputki, koiranpentu arki ylivilkkaan isorotuisen koiran kanssa jonka neulanterävät pentuhampaat on raapinut mun kädet ihan sen näköiseksi että olisin alkanut taas viiltelemään sekä puoliso tyytyväisenä mökkeilemässä. Voin kertoa, että univajetta on ja PALJON, sillä öisin saan sen 2-4 tuntia yössä pätkittäin unta. Toki tunnelin päässä on hieman valoa sen suhteen, että koira alkaa jo pikkuhiljaa oppimaan pidätyksen salat, eikä öisin ole tarvetta ihan niin paljoa ravata takapihalla pissalla. 

Sitä päivää odotellessa että nukahdan pystyyn.

Aloitin  myös edellispäivänä laihdutuslääkkeen vahvemman annoskoon (siirryin siis 4 mg -> 7 mg versioon), ja näläntunne on poissa (toki lieveoireena pahoinvointia), mutta sen kestää. Olen huomannut jo pienen pientä muutosta, ja jopa puolisoni totesi yksi päivä että olenko huomannut että olen laihtunut. Vastasin silloin muistaakseni etten ole huomannut, mutta hykertelin omassa mielessäni sitä kuinka joku kerrankin huomaa sen. Olinhan mä kerennyt paisumaan jo 93 kiloiseksi. Toki onni onnettomuudessa siinä vaikka nyt ihan jäätävä läski olenkin, niin ei mun kroppa ole sitä rasvaa kerryttänyt johonkin tiettyyn kohtaan vaan tasapainoisesti vähän kaikkialle. En siis aivan sotanorsulta näyttänyt, vaikkakin siltä kyllä tuntui ja tuntuu yhä. Vaakaa en tällä hetkellä omista, koska olen vähän yrittänyt hillitä painon seurailua ja siitä johtuvaa ahdistusta pimittämällä itseltäni numerolliset todisteet. Toki se on sitten vaikuttanut kehodysforiallisesti mm. seksielämään, tai oikeastaan siihen että sitä ei juurikaan ole, koska pelkään tulevani torjutuksi ja pelkään että olen ällöittävä ja sen lieveilmiönä sitten pelko perseessä siinä asiassa että entä jos en riitä ja toinen haluaakin jotain mitä en itse pysty antamaan.
Ruoka on edelleen todella suuri tabu, ja nautin mutta myös vihaan sitä. Puolisoni on sellaista ihmistyyppiä, joka ei jumalauta lihoa vaikka söisi pelkkää rasvaa laatikkotolkulla päivässä. Hänellä menee pitsaa, karkkia, hamppareita, herkkuja, pullaa, sipsiä, alkoholia. Ja sitten minä yritän elää siinä mukana sillee no mä otan tän salaatin nii syö sää tämä pulla ja hamppari ateria. Perkele.

Kävin ravintoteraputilla juttelemassa tästä asiasta ja tulimme siihen päätökseen että lääkitystä olisi hyvä kokeilla, sillä se hidastaa ruoan siirtymistä sulatukseen ja suolistoon, jolloin täyteläisyyden tunne pysyy pidempään, sekä aivokemiallisesti ruokahaluun. Toivon nyt vain  että alkaisi ihan kunnolla paistamaan tänne risukasaan se saatanan aurinko, eikä vaan niitä hamsterin kokoisia vesipisaroita.
 

Ehkä jonain päivänä olisin taas kevyt. Kaunis. Haluttava. Onnellinen.

 

Katsoin ikkunaa,

näin siinä sinut, 

peilikuvana, muistona, haamuna.

Menneisyyteni haaveina. 

Yritin koskettaa sinua,

Saada sinut kiinni,

mutta sormenpääni tavoittivat

kuitenkin vain ikkunan. 

Josta nyt vain katsoi minun oma peilikuva.

 

 

52.

Siis poltan puhelimen ja sen mukana kaikki vitun sovellukset ja muistot.

Se aika vuodesta kun on lämmin ja ihmiset olettaa että kaikille on ok olla alasti, pukeutua uikkareihin, saunoa ja uida. No onhan se ok, jos olet sinut kroppasi kanssa etkä ole viimeisen 2 vuoden aikana kerännyt itsellesi +15 kg talvivarantoa kehoosi. Ehkä jopa +20. 

Ärsyttää, ahdistaa, ällötää, puistattaa. 

Jälleen kerran ollaan siinä pisteessä että mä vihaan mun kroppaa.

Minkä takia mulla pitää olla sellanen viululantio, hipdip, mikä vitun kolo onkaan.
Voisin hyväksyä jos olisin kurvikas, mutta olen ihan vitun olion mallinen. Edes alushousut eivät istu koska liian alhaalla on rasvaa, puristuu. Keskellä lantiota/lonkkaluuta se korostaa sitä kuoppaa, ja ylempänä taas kerääntynyt rasvaa niin että puristaa ja n-ä-y-t-t-ä-ä tyhmältä. Sitten kun koittaa katsoa netistä vähän jn vinkkejä malleja miten pukeutua, niin joka toinen on sellainen olematon pieni kuoppa ja sitten kapea vyötärö. 

Mä olen ku joku vitun pahvilaatikko, josta on vain pohjan kulmat potkitu rusinaksi. Mulla kiehuu.

Takapuoli jees jees mallinen sivusta, mutta takaata se meneekin lantioluiden takia kuopalle ja näyttää taas vitun tyhmältä. 

Vitun vittu mä sanon taas. 

Mul on ihan hyvä päivä kiitos kysymästä. :)

 

51.

 Elämäntapa remonttia, epäonnistumisia, valheellisia lukuja. 

Istun tässä työkoneen ääressä, olen aloittanut työt fyysiesti, mutta en henkisesti.
Neljä viimeistä yötä on mennyt aivan pilalle, en pysty nukkumaan enkä tiedä miksi. Turhauttaa.
Töihin kävellessäni keli on ennemminkin syksyinen kuin keväinen tai alkukesäinen, ilma on viileä, luonto ei ole herännyt eloon ja yksinkertaisesti vain ärsyttää kaikki.
Olen uupunut, olo on muutenkin omituinen sillä vietin vappua selvinpäin. Ekaa kertaa lapsuuden jälkeen.

Ostin parisen viikkoa sitten salikortin, olen käynyt kerran. Lenkillä kävelemässä / juoksemassa sen sijaan olen taas aktivoitunut käymään, mutta nyt polvet reistailee taas, niinkuin silloin takavuosina aikoja sitten. Myös unenpuute saattaa siihen vaikuttaa, sillä eihän keho ehdi palautumaan mistään kunnolla jos ei nuku. En tiedä. Ruokailuja olen yrittänyt saada tervellisempään suuntaan, mutta vuorotyöläisenä helposti lipsahtaa sen helpon ja nopean einesruoan suuntaan. Eiköhän tämä pikkuhiljaa, kunhan kasvattaisin ensin sen selkärangan.

Painosta minulla ei ole tietoakaan tällä hetkellä se on jotain 81-86 kg välillä, sillä kotivaakaa minulla ei ole enkä täysin luota vanhempieni vaakaan joka näyttää 81.6 kg. Se kuulostaa niin vähältä verrattuna siihen, että uusia venymäarpia on alkanut muodostua  rintoihin, jalkoihin ja pentele vie yksi käsivarteen. Jaloissa ne nyt ei haittaa niin paljoa, mutta painuisi helvettiin mun käsivarresta, siihen en antanut lupaa ilmaantua. 

Mutta muuten elämässä rullaa ihan hyvin, parisuhde on ihan vakaalla pohjalla, olen saanut uusia ystäviä ja vanhat asiat eivät ihan hirveästi kalva enää päivittäin.