55.

 Muistojen havinaa. Tuli yhtäkkiä muisto jostain vanhasta sähköpostista ja piruuttani kirjauduin siihen. 

No sehän aukeni ja sieltä paljastui sellainen muistojen arkisto. Vanha blogi, ajalta kun olen ollut 13-14 -vuotias. Ai kauhea mitä tekstiä ja mikä paha olo pienestä minusta huokui. Lukuisia sähköpostiviestejä erilaisista foorumeista kuten sininen höyhen jne. Keskusteluketjuja kun olen pyytänyt laihdutusseuraa ja ihmiset ovat torjuneet (tietenkin) pienen 14-vuotiaan hukassa olleen nuoren tytönalun. 

Muistoja alkoi tupsahdella vanhasta WhatsApp -ryhmästä sekä jostain muista ihmisistä mitkä pienen hukassa olleen lapsen tukena siinä laihdutusprosessissa oli ollut. 

Tekstien luku oli hankalaa, sieltä paistoi paha olo ja halu lopettaa eläminen täällä pallolla sekä erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin niin kaappaisin itseni syliini ja sanoisin ettei olisi mitään hätää. Vaiheilemaan ehtisi myöhemminkin ja mikään kiire ei ole, sillä tavoitteeseen ei ikinä päästy.  

Haikailen aikoja ja vanhoja kuvia joissa oltiin hoikkia, pelkkää raajaa, luuta ja nahkaa. Onhan se kaunista, mutta olen silloin ollut vain pienen pieni tyttö, toki olihan mulla elopainoa josta tuohon tähdättiin mutta kirjaisin sen siinä kohtaa vielä lapsen pyöreydeksi.  

Nyt tilanne on toinen. En ole välttämättä niin hukassa, enkä tunne suurta vihaa maailmaa vastaan, mutta elopainoa on kertynyt ja siitä on muistuttamassa löysä iho, venymäarvet, selluliitti sekä muutamat arvet. Ikinä projekti ei varmaan ole valmis, mutta se muuttaa muotoaan eri elinvaiheiden mukana. Joskus ehkä ollaan tavoitteessa, mutta se mikä se tavoite on silloin muuntuu vuosien mittaa erilaiseksi. Oli se sitten sairaalloinen tai sitten terve, sitä ei kukaan tiedä.

Kiitos ja kuitti.

54.

Täällä mä olen. 

Valitettavasti. Edelleen. Yhä.

Vuodessa on kerennyt tapahtua paljon, niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Niin kriisejä kuin tasapaksua arkea ja onnellisuutta. Ruusuilta tuoksuvia unelmia sekä kitkerän karvaita kokemuksia. 

Kävin tässä taannoin laittamassa blogini piiloonkin hetkeksi, kun tuli puhetta yhden tutun kanssa että hän on joskus nuoruudessaan tätä lukenut. Tuli olo että, ehkä jään kiinni, ehkä paljastun. Sillä täällä on ajan saatossa aika henkilökohtaisia juttuja joista minut tunteva saattaisi yhdistää liiankin helposti jos eksyisi uudelleen. Toki eihän se varmaan haittaisi, sillä onhan tämä osa minua ollut jo nämä lukuisat vuodet. Tunteen purkaukset, kipuilut, painon kanssa taistelut, oman mielenterveyden sekä huumeiden kanssa pelleilyt. Mutta silti, jotenkin pidän siitä ajatuksesta että jollain tavalla olen anonyymi täällä jopa itselleni. 

Mutta siihen että olin korkeimmillani painon kanssa vähän päälle vuosi sitten. Painoin 104 kiloa. SATANELJÄ. En tiedä miten, sillä tein fyysistä työtä. Ehkä se että syöminen oli retuperällä, tyydyin aina helppoon ja nopeaan, sekä vakiintunut parisuhde miehen kanssa joka söi kuin hevonen ja preferoi kaikkea hyvää ruokalistalleen. Siinä sitten sokeutui helposti.
Nyt olen tiputtanut liki 20-30 kiloa. En ole varma, sillä en omista vaakaa, mutta kuvia katsellessani näen eron sekä tutut ovat siitä maininneet että jessus sähän olet laihtunut.
Edelleen näen itseni lihavana, ja painonpudotus sekä jojoilu näkyy kropassa. On venymäarpia, löysää ihoa, on roikkurintaa ja tyhmän mallista vatsaa. Edelleen koen olevani jollain tapaa ruma, lihava sekä kammottava, mutta on päiviä kun kaikki on hyvin.

En tiedä mikä on mun seuraava suunnitelma. Tai tavoite. 

Mutta täällä mä edelleen olen. Vuosienkin päästä. Vaikka olin silloin liki 10 vuotta sitten aivan varma siitä etten selviä näin pitkälle edes.

53.

 Vuosi vierähti, taas. Kaikkea on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Muuttoa, pari uutta työtä, lemmikki, univaje, masennusdiagnoosi, laihdutuslääke -resepti. Lihoaminen, ahdistus, kaikkea.

Tekstiä tulisi varmaan romaanin verran, mutta long story short ollaan puimatta kulunutta vuotta ja keskitytään tähän päivään sekä hetkeen.

Ympyrä jollain tavalla sulkeutuu, koska mun muistaakseni viimeksi olen kirjoittanut tänne kun olen ollut töissä paikassa jossa en ole myöskään vuoteen nyt ollut, ja täällä mä istun taas (haha). Mulla on menossa 12 päivän työputki, koiranpentu arki ylivilkkaan isorotuisen koiran kanssa jonka neulanterävät pentuhampaat on raapinut mun kädet ihan sen näköiseksi että olisin alkanut taas viiltelemään sekä puoliso tyytyväisenä mökkeilemässä. Voin kertoa, että univajetta on ja PALJON, sillä öisin saan sen 2-4 tuntia yössä pätkittäin unta. Toki tunnelin päässä on hieman valoa sen suhteen, että koira alkaa jo pikkuhiljaa oppimaan pidätyksen salat, eikä öisin ole tarvetta ihan niin paljoa ravata takapihalla pissalla. 

Sitä päivää odotellessa että nukahdan pystyyn.

Aloitin  myös edellispäivänä laihdutuslääkkeen vahvemman annoskoon (siirryin siis 4 mg -> 7 mg versioon), ja näläntunne on poissa (toki lieveoireena pahoinvointia), mutta sen kestää. Olen huomannut jo pienen pientä muutosta, ja jopa puolisoni totesi yksi päivä että olenko huomannut että olen laihtunut. Vastasin silloin muistaakseni etten ole huomannut, mutta hykertelin omassa mielessäni sitä kuinka joku kerrankin huomaa sen. Olinhan mä kerennyt paisumaan jo 93 kiloiseksi. Toki onni onnettomuudessa siinä vaikka nyt ihan jäätävä läski olenkin, niin ei mun kroppa ole sitä rasvaa kerryttänyt johonkin tiettyyn kohtaan vaan tasapainoisesti vähän kaikkialle. En siis aivan sotanorsulta näyttänyt, vaikkakin siltä kyllä tuntui ja tuntuu yhä. Vaakaa en tällä hetkellä omista, koska olen vähän yrittänyt hillitä painon seurailua ja siitä johtuvaa ahdistusta pimittämällä itseltäni numerolliset todisteet. Toki se on sitten vaikuttanut kehodysforiallisesti mm. seksielämään, tai oikeastaan siihen että sitä ei juurikaan ole, koska pelkään tulevani torjutuksi ja pelkään että olen ällöittävä ja sen lieveilmiönä sitten pelko perseessä siinä asiassa että entä jos en riitä ja toinen haluaakin jotain mitä en itse pysty antamaan.
Ruoka on edelleen todella suuri tabu, ja nautin mutta myös vihaan sitä. Puolisoni on sellaista ihmistyyppiä, joka ei jumalauta lihoa vaikka söisi pelkkää rasvaa laatikkotolkulla päivässä. Hänellä menee pitsaa, karkkia, hamppareita, herkkuja, pullaa, sipsiä, alkoholia. Ja sitten minä yritän elää siinä mukana sillee no mä otan tän salaatin nii syö sää tämä pulla ja hamppari ateria. Perkele.

Kävin ravintoteraputilla juttelemassa tästä asiasta ja tulimme siihen päätökseen että lääkitystä olisi hyvä kokeilla, sillä se hidastaa ruoan siirtymistä sulatukseen ja suolistoon, jolloin täyteläisyyden tunne pysyy pidempään, sekä aivokemiallisesti ruokahaluun. Toivon nyt vain  että alkaisi ihan kunnolla paistamaan tänne risukasaan se saatanan aurinko, eikä vaan niitä hamsterin kokoisia vesipisaroita.
 

Ehkä jonain päivänä olisin taas kevyt. Kaunis. Haluttava. Onnellinen.

 

Katsoin ikkunaa,

näin siinä sinut, 

peilikuvana, muistona, haamuna.

Menneisyyteni haaveina. 

Yritin koskettaa sinua,

Saada sinut kiinni,

mutta sormenpääni tavoittivat

kuitenkin vain ikkunan. 

Josta nyt vain katsoi minun oma peilikuva.

 

 

52.

Siis poltan puhelimen ja sen mukana kaikki vitun sovellukset ja muistot.

Se aika vuodesta kun on lämmin ja ihmiset olettaa että kaikille on ok olla alasti, pukeutua uikkareihin, saunoa ja uida. No onhan se ok, jos olet sinut kroppasi kanssa etkä ole viimeisen 2 vuoden aikana kerännyt itsellesi +15 kg talvivarantoa kehoosi. Ehkä jopa +20. 

Ärsyttää, ahdistaa, ällötää, puistattaa. 

Jälleen kerran ollaan siinä pisteessä että mä vihaan mun kroppaa.

Minkä takia mulla pitää olla sellanen viululantio, hipdip, mikä vitun kolo onkaan.
Voisin hyväksyä jos olisin kurvikas, mutta olen ihan vitun olion mallinen. Edes alushousut eivät istu koska liian alhaalla on rasvaa, puristuu. Keskellä lantiota/lonkkaluuta se korostaa sitä kuoppaa, ja ylempänä taas kerääntynyt rasvaa niin että puristaa ja n-ä-y-t-t-ä-ä tyhmältä. Sitten kun koittaa katsoa netistä vähän jn vinkkejä malleja miten pukeutua, niin joka toinen on sellainen olematon pieni kuoppa ja sitten kapea vyötärö. 

Mä olen ku joku vitun pahvilaatikko, josta on vain pohjan kulmat potkitu rusinaksi. Mulla kiehuu.

Takapuoli jees jees mallinen sivusta, mutta takaata se meneekin lantioluiden takia kuopalle ja näyttää taas vitun tyhmältä. 

Vitun vittu mä sanon taas. 

Mul on ihan hyvä päivä kiitos kysymästä. :)

 

51.

 Elämäntapa remonttia, epäonnistumisia, valheellisia lukuja. 

Istun tässä työkoneen ääressä, olen aloittanut työt fyysiesti, mutta en henkisesti.
Neljä viimeistä yötä on mennyt aivan pilalle, en pysty nukkumaan enkä tiedä miksi. Turhauttaa.
Töihin kävellessäni keli on ennemminkin syksyinen kuin keväinen tai alkukesäinen, ilma on viileä, luonto ei ole herännyt eloon ja yksinkertaisesti vain ärsyttää kaikki.
Olen uupunut, olo on muutenkin omituinen sillä vietin vappua selvinpäin. Ekaa kertaa lapsuuden jälkeen.

Ostin parisen viikkoa sitten salikortin, olen käynyt kerran. Lenkillä kävelemässä / juoksemassa sen sijaan olen taas aktivoitunut käymään, mutta nyt polvet reistailee taas, niinkuin silloin takavuosina aikoja sitten. Myös unenpuute saattaa siihen vaikuttaa, sillä eihän keho ehdi palautumaan mistään kunnolla jos ei nuku. En tiedä. Ruokailuja olen yrittänyt saada tervellisempään suuntaan, mutta vuorotyöläisenä helposti lipsahtaa sen helpon ja nopean einesruoan suuntaan. Eiköhän tämä pikkuhiljaa, kunhan kasvattaisin ensin sen selkärangan.

Painosta minulla ei ole tietoakaan tällä hetkellä se on jotain 81-86 kg välillä, sillä kotivaakaa minulla ei ole enkä täysin luota vanhempieni vaakaan joka näyttää 81.6 kg. Se kuulostaa niin vähältä verrattuna siihen, että uusia venymäarpia on alkanut muodostua  rintoihin, jalkoihin ja pentele vie yksi käsivarteen. Jaloissa ne nyt ei haittaa niin paljoa, mutta painuisi helvettiin mun käsivarresta, siihen en antanut lupaa ilmaantua. 

Mutta muuten elämässä rullaa ihan hyvin, parisuhde on ihan vakaalla pohjalla, olen saanut uusia ystäviä ja vanhat asiat eivät ihan hirveästi kalva enää päivittäin.

50.

Päätin laittaa hanskat naulaan eilen huonojen elintapojen suhteen. Mutta sitten tajusin että eihän mulla ole edes naulakkoa tai hanskoja, niin päädyin sitten illalla syömään lämpimiä voileipiä. Minä joka en ole leipää ostanut vuosiin, haluaa tehdä lämpimiä ruisleipiä. Mitä vittua nyt taas.

Siinä sitten itkua tihrustaen söin kolme lämmintä ruisleipää täytteinä juustoa, valkosipuli metvurstia, voita ja tomaattia. Toki vastapainona ostin sitten maustamatonta soijajogurttia ja pakastemarjoja. (Yritän tuudittautua ajatukseen että onnistun kyllä.) Jos se tästä pikku hiljaa taas lähtisi, toivon niin. Kuntosalille haluaisin lähteä, mutta en uskalla sillä mulla ei ole hajuakaan mitä perkelettä edes tekisin siellä. Lähinnä varmaan nolaisin jollain tavalla itseni ja sitten kuvainnollinen häntä koipien välissä kipittäisin kotiin. Mahtavaa kuulostaapa hauskalta. Samalla lenkkeilystä haaveillen, mutta tuolla on aivan liian liukas viedä edes roskia. Lippasen kaket meinaa lentää joka kerta kun poistun ulko-ovesta. 

Joskus vain huokailen itsekseni, että minkä takia elämästä pitää itse tehdä niin vaikeaa. Kun voisi vain lipua valtavirran mukana ja katsoa minne elämä kuljettaa, niin teen pienistäkin asioista vitun hankalaa. Jokaista asiaa pitää kyseenalaistaa ja turhaudun välittömästi jos jokin ei mene suunnitelmien mukaan. 

Tämä blogi on yksi niistä, joskus olin hyvä kirjoittamaan, nykyään se on vain aivosumun tuottamaa sanaoksennusta josta ei saa kiinni. Lukuisia tekstejä on luonnostilassa, koska en enää itsekään ymmärrä mitä niillä olen ajanut takaa. Mutta eihän se haittaa, onhan tämä lähinnä nämä vuodet ollut alusta, jonne voin purkaa kaikki tunteet ja mietteet sillä hetkellä. Toki samoin mietin et jos joku tätä sattuu lukemaan niin millaisenkohan kuvan se minusta päässään luo. Hei vain sinulle! 

 

 

49.

Hetken tie on kevyt. 

Joulu meni, uusivuosi meni, loppiainen ja aluevaalit. Asioihin on tullut muutoksia, toki ei niihin joihin toivoin. Työkuviot ovat jatkuneet vanhassa työpaikassa määrättyä pidempään, ja näillä näkymin huhtikuuhun saakka. Asunnon suhteen joka sijaitsee aivan toisessa kaupungissa missä tämä työpaikka on tehty radikaaleja päätöksiä ja päätin nyt sitten 6 kk asumisen jälkeen irtisanoa sopimuksen. Laskeskeskelin nimittäin, että olen 4 yötä kokonaisuudessaan viettänyt sielä ja yhden yön hinta 6 kk ajalta on aika suolainen.
Stressiä siis luvassa, kun asunto pitäisi saada tyhjennettyä määräaikaan mennessä ja minulla ei vapaa-aikaa juurikaan ole.

Tuoreen syksyllä alkaneen parisuhteen kanssa menee ihan niin ja näin. En oikein vieläkään osaa olla, ja enemmän toimin kuin kaverisuhteessa olisin. Toki meillä läheisyyttä ja hellimistä on mutta vain kahden kesken. Toki kaikki tietävät että olemme yhdessä, ja ajatus jatkuvasta lääppimisestä inhottaa, mutta silti jotenkin kynnys vaihtaa katseita, pusuja tai kosketuksia toisen läsnäollessa on suuri.
Tähän saattaa vaikuttaa oma menetyksen pelko sekä tarve olla päästämättä ketään ihon alle, ja pelkään että kun niin teen jään yksin. Niinkuin olen aina jäänyt. Ja tähän heijastuu mustasukkaisuus, hillitsen tietenkin sen eikä minulla ole syytä olla mustasukkainen, mutta se riittämättömyyden tunne kalvaa jossain selkäpiissä ja heijastuu sitten 'entä jos' ja 'mitä jos' ajattelulle joka laskee mielialaa. Seksi on asia jossa en osaa tehdä aloitetta koska jotenkin olen vain niin arka asian suhteen. Toki meillä sitä nyt saattaa olla kerran viikonlopussa jos ollaan juotu, tai ei välttämättä sitäkään. En tiiä, turhauttaa kaikki saatana.

Painoa minulla on 81 kiloa (uskaltauduin vaa'alle kotipippaloissa poikien painostuksesta), joka on aivan suunnattoman paljon, toki alkoholinkäytön ja paskaruoan syytä tämä on ja tiedostan sen. En vain oikein tiedä mihin suuntaan tästä lähteä. Miten alkaa purkamaan taas asioita, kun on helpompaa olla aina joko töissä tai humalassa.