Täällä mä olen.
Valitettavasti. Edelleen. Yhä.
Vuodessa on kerennyt tapahtua paljon, niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Niin kriisejä kuin tasapaksua arkea ja onnellisuutta. Ruusuilta tuoksuvia unelmia sekä kitkerän karvaita kokemuksia.
Kävin tässä taannoin laittamassa blogini piiloonkin hetkeksi, kun tuli puhetta yhden tutun kanssa että hän on joskus nuoruudessaan tätä lukenut. Tuli olo että, ehkä jään kiinni, ehkä paljastun. Sillä täällä on ajan saatossa aika henkilökohtaisia juttuja joista minut tunteva saattaisi yhdistää liiankin helposti jos eksyisi uudelleen. Toki eihän se varmaan haittaisi, sillä onhan tämä osa minua ollut jo nämä lukuisat vuodet. Tunteen purkaukset, kipuilut, painon kanssa taistelut, oman mielenterveyden sekä huumeiden kanssa pelleilyt. Mutta silti, jotenkin pidän siitä ajatuksesta että jollain tavalla olen anonyymi täällä jopa itselleni.
Mutta siihen että olin korkeimmillani painon kanssa vähän päälle vuosi sitten. Painoin 104 kiloa. SATANELJÄ. En tiedä miten, sillä tein fyysistä työtä. Ehkä se että syöminen oli retuperällä, tyydyin aina helppoon ja nopeaan, sekä vakiintunut parisuhde miehen kanssa joka söi kuin hevonen ja preferoi kaikkea hyvää ruokalistalleen. Siinä sitten sokeutui helposti.
Nyt olen tiputtanut liki 20-30 kiloa. En ole varma, sillä en omista vaakaa, mutta kuvia katsellessani näen eron sekä tutut ovat siitä maininneet että jessus sähän olet laihtunut.
Edelleen näen itseni lihavana, ja painonpudotus sekä jojoilu näkyy kropassa. On venymäarpia, löysää ihoa, on roikkurintaa ja tyhmän mallista vatsaa. Edelleen koen olevani jollain tapaa ruma, lihava sekä kammottava, mutta on päiviä kun kaikki on hyvin.
En tiedä mikä on mun seuraava suunnitelma. Tai tavoite.
Mutta täällä mä edelleen olen. Vuosienkin päästä. Vaikka olin silloin liki 10 vuotta sitten aivan varma siitä etten selviä näin pitkälle edes.
