Mä revin koht mun pään irti, saatana.

Pistää vihaks oon nii aikaan saamaton paska.
En tee mitään ajallaan, siirrän aina tapaamisia enkä edes mee niihin.
Enkä siis nyt puhu mistään psykologista vaan siis ihan ystävistä, ei mul oo munaa hankkii apuu.
Oon vaan niin väsynyt, ja allapäin etten vaan yksinkertaisesti jaksa ketään.
En tee sitä ilkeyttäni tai mitään, ja olen pahoillani siitä!

Myös mun voimia on vienyt se et oon ollut sairaalassa kahdesti kuukauden sisällä.
Viimeksi jouduin oikein viettämään siellä yön.
Mulla löytyi suunnilleen kuukausi sitten noin 4cm x 5cm iso kasvain, vasemman puolen munan johtimesta. Ne kivut mitä se aiuheuttaa välillä on jotain aivan sietämätöntä. Itken vain enkä pääse edes vessaan kun liikkuminen sattuu.
No noin 2vk sitten se kipu uusiutui ja mentiin sairaalaan, jossa sitten tehtiin tutkimuksia ja todettiin että sen koko on kasvanut 6cm x 7cm kokoiseksi. Kivut olivat silloin olleet jo yli vuorokauden ja lääkäri pääti että se on pakko leikata. Joten jäin yöksi sinne.
Jäin sinne yksin, pelottavaan TYKS'iin, naisten tautien vuodeosastolle. Itkin vain mun sängyssä ja mietin et jos mä kuolen.. Nukahdin siinä sitten kipulääkkeiden saattelemana ja heräsin aamulla siihen että huoneeseen saapui ihmisiä.
Sain kuulla et mua ei leikata, koska oon liian nuori ja en sais sen takia välttämättä ikinä lasta. (Jos ees haluaisin...hyi)
Ja ne sitten rupesi suunnittelemaan jotain hellävaraisempaa leikausta mutta sitä oli sitten pakko odotella hetki.
No kotiin päästyä venailin pariviikkoa että saisin leikkaus ajan, ja kuinka ollakkaan se tuli.. Mutta petyin, se on vasta kahden VITUN kuukauden päästä. Mä oikeesti pelkään niitä kipuja. Mitä jos ne alkaa taas?? Mitä kun meil ei ole kun yksi auto ja vanhemmat töissä, ja äiti viellä hoitaa työkseen lapsia, ei se voi minnekkään lähteä. Isä käyttää työkseen sitä autoa jolla se ajelee ympäri suomea.

Jänityksellä kattellaan eteenpäin mitä tapahtuu.