Bussi saapuu koulun viereiselle bussipysäkille, väsyneet lukiolaiset ovat saapuneet. Bussin avatessa ovet raikas vesisateen ja sumun tuoksu tulvahtaa bussiin ja jokainen pistää takkiaan kiinni paremmin, on kylmä. Ulkona on pimeä eikä ketään huvittaisi mennä ulos, mutta velvollisuus kutsuu. Tasainen ihmismassa kävelee kuin liukuhihnalla liikkuva tuote odottaen jotain tapahtuvan.
Tältä aamuni tuntuvat.
Olen reipas lukiolainen, numeroni ovat seiskan alapuolella ja ruotsin numeroa koristaa vitonen. Tiedän vanhempani huokailevan jokapäivä kuinka huono olen. Tiedän isäni pettyeen katseen niskassani. Äidin yritykset saada minut kiinnostumaan koulusta, mutta ne jäävät yrityksiksi. En halua mitään elämältäni, en odota mitään siltä. Minä vain kellun elämän virrassa vailla suuntaa. Joskus mietin aivan selvästi sitä kuinka voisin ruveta käyttämään vahvoja huumeita, joskus mietin sitä kuinka voisin vain karata ulkomaille. Joskus itsemurha vilahtaa ajatuksissani mutta onnistun pyyhkäisemään sen ainoalla järjenhivenellä pois pehmenneistä aivoistani. En tiedä enään mitään. Olen tiedoton.
Kuu loistaa kirkkaana,
tuuli ulvoo puiden latvoissa,
vesipisarat valuvat alas ränniä,
Kuuluu askelia.
Se on pimeys,
joka on tullut kertomaan että kaikki on pian
ohi.
Maa muuttuu kovaksi,
pienet lammet jäätyvät,
mopo kuskit kaatuilevat
ambulanssin sireenit huutavat.
Kuuluu taas askelia.
Joku on tullut kertomaan että alkaa talvi.
Lumen laskiessa maahan,
tuoden valoa.
Mutta silti on pimea,
kaikki on yksin,
kukaan ei ole auttamassa.
Et voi pärjätä ilman valoa
ja pimeys on taas saapunut
ja ainoa valon pilkahdus on se kun kuunvalo osuu lumeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen mielipide ja sana on tärkeä! Kerrothan minulle mitä ajattelet?