19.

Joskus on niitä päiviä kun ahdistaa. 

Uppoutuu ajatuksiin ja muistoihin.

Lipuu kauas.

Pois todellisuudesta.

Olen ihminen jonka on hankala olla ajattelematta mitään. Olen analysoiva, etsin aina kymmeniä eri tapoja ajatella asioita. Eri näkökulmia, ratkaisuja, erilaisten tunteiden painoa, mahdollisia tapoja millä ihmiset reagoivat. En osaa keskittyä mihinkään. Mun pää ei ole koskaan hiljaa.

Oman henkilökohtaisen äänen kanssa päivittäin käydyt keskustelut siitä, miten sun pitäisi muuttua. Samalla kolme eri ajatusta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Millä tavalla mä kävelen, näytänkö tyhmältä? Olenko jollain tavalla huomattavissa? Sekunnissa huomioni kiinnittyy johonkin muuhun ja unohdan taas sen mitä olin tekemässä, ajattelemassa, puhumassa.

Mutta muistot on sellaisia joihin voin upota, elää uudellen. Kerta toisensa jälkeen. Ja kerta toisensa jälken oma pääni värittää niitä hieman kauniimmiksi. Surullisemmiksi. Johonkin mihin kaipaa, mutta jota ei tule koskaan enään saamaan. 

Se on raadollista, ja kaunista.

Nähdä, millä tavalla oma pää hiljalleen tappaa sinut sisältä. Tavoilla joita ei voi sanoin selittää, tai voi mutta ei ymmärrettävästi. 

Monesti sitä yön hiljaisina hetkinä, kun on valveilla neljättä päivää. Tuijottaa vain kattoa. Miettii asioita ja palaa ajassa taaksepäin. Saattaa hymyillä kun muistaa miltä jokin lapsuuden joulu tuoksui. Miltä ala-asteen ensimmäinen kesäloma päivä tuntui. Miltä ensimmäisen teini-iän ihastuksen kosketus tuntui iholla. Miten se sai ihokarvat pystyyn ja koko kropan väreilemään. Millä tavalla lapsena yöllisen tähtitaivaan tähdet tekivät sinuun vaikutuksen. Lämpimän kaakaon maun huulilla. Ensimmäisen sinuun kohdistuneen iskun. Pelon sekaisen tunteen siitä jääkö henkiin. Kamppailun ja ylpeyden. Miltä tuntui kipu. Suru. Yksinäisyys. 

Havahdut siihen kun rintakehälle tippuu pisara. Kyynel. 

Nämä hetket ovat niitä mitkä heittävät bensaa liekkeihin. Ilon ja onnellisuuden tunne vaihtuu äkkiä kaihoon ja melankoliaan. Suruun ja itseinhoon. Vihaan. 

Tuntuu siltä että jo hetki sitten päälle kaatuvat seinät muuttuvat kymmeniä kertoja painavemmiksi. Asioista tulee työläämpä ja energiavarastot kuluvat hetkessä loppuun. Ei tee mieli nähdä ketään eikä puhua kenellekkään. Ei halua nähdä edes itseään.

 Sitä alkaa aikanaan jopa pelätä itseään.