8.

Mulla on monta luonnosta tekstiä, mutta yksikään ei ole sellaine minkä haluaisin julkaista. Tunnen häpeää ja itseinhoa itseäni kohtaan kun luen ne. Ahdistaa ja toisaalta pelottaa. Mihin kaikkeen mä olen taas valmis? Mitä mä aijon tehdä.
Liki kymmenen vuoden sekoilujen jälkeen, joista puolessa välissä tuli huumausaineet ja alkoholi mukaan kuvioihin olen säästynyt kaikelta. Joskus lukiossa kävin koulupsykiatrilla puhumassa huonoista parisuhteista, isäongelmista ja itsestäni. Sain ajan nuorisopsykiatrian klinikalle mutta jätin menemättä. Hymyilin vain kauniisti ja sanoin, että voin jo paljon paremmin. Omia sairaskertomuksia luettuani hymisen itsekseni siitä mitä helvettiä mä oon sille psykalle oikein puhunut. "Tunnen olevani arvoton parisuhteessa, mut rakastan sitä toista." Sinä sokea ämmä etkö huomannut kuinka sua petettiin? Entä yläasteella kun olit 2.5-3 vuotta naisenhakkaajan kanssa yhdessä? Varsinaisia kedon kukkasia olet itsellesi haalinut. Ja niin nuorena.
Viimeisin näytti hyvältä, kaikki meni fine ja avasit kovaa kivimäistä ulkokuortasi hieman. Mitä kävi? Sut feidattiin ja enempää selittelemättä kuukauden mykkä/piiloilukoulun jälkeen sulle kerrottiin, että kyseinen henkilö ei ole valmis vakavampaan suhteeseen. Aa selvä se sitten. No onnea hänelle ja hänen tyttöystävälle tällä hetkellä. Kaikella rakkaudella MÄ!.
Tälläisissä tilanteissa sitä tuntee itsensä niin arvottomaksi ja turhaksi. Jonkun tunteellinen hyväksikäyttö sattuu enemmän tasolla mitä muut eivät näe. Ei ehkä tunteellisella puolella, vaan sillä että arvostus itseäsi kohtaan ihmisenä murenee käsiin kuin lasinen enkeli kun sen pudottaa lattialle. Sen voi aina koota pikaliimalla ja teipillä, mutta siitä ei koskaan tule täydellistä ja symmetristä. Se on aina rikki, se on aina se rikkinäinen. Ei auta kuinka pakkeloisi ja maalailisi rakosia umpeen, se ei ikinä tule olemaan sama.