Mitä mä teen.
Mun hyvä ystäväni vajoaa syvälle maan rakoon pikkuhiljaa. Hän juuri erosi miehestään jonka kanssa oli helvetin iso omakotitalo, hevostalli ja kaikki muut hienoukset mitä vanhaan maatilaan kuului. Onnellinen parsuhde mikä ei ilmeisesti ollutkaan niin onnellinen ja lemmikkien lisäksi viitisen hevosta. Henkilö on aina ollut räiskyvä ja onnellinen, sellainen elämäniloinen ihminen. Ja eron jälkeen vaipunut syvälle päänsäsisään. Viime yönä ennen nukahtamistani keskustelin hänen kanssaan siitä, että missä ihmiset ovat kun niitä oikeasti tarvitaan (nii-i missä, sitä itsekin mietin joskus). Ja että elämä näyttää toivottomalta.
Hän on henkilö jolla omien sanojensa mukaan ei ole koskaan ollut taipuvuutta masentuneisuuteen tai mihinkään sen tyyppiseen. Tiedän, että mun pitäisi olla hyvä ystävä, mutta en osaa. Miten mä autan ja millä tavoin mä autan. Käy omatunnon päälle se, että hän kysyi mua seuraksi mutta en voinut kun oli aamuvuoro. Mitä jos hän nyt tekeekin itselleen jotain. Haluaisin olla tukena, mutta olen aina töissä.
Vittu vittu vittu.
Toi on kyllä tosi ikävä tilanne :/ Mutta muista että sä et ole vastuussa ystävästäsi, hän on kuitenkin aikuinen ihminen. Äläkä hyvä ihminen pode syyllisyyttä, jos sinulla on töitä, eiköhän se ole kenen tahansa mielestä aivan ymmärrettävä syy. Minkä itse olen huomannut hyväksi konstiksi jos jonkun ystävän asiat huolestuttavat liikaa: tarjoudu auttamaan häntä etsimään ammattiapua. Tietysti on tärkeää korostaa, ettet vain yritä kipata hänen ongelmiaan jollekin muulle vaan auttaa. Jos ystäväsi pääsisi käsittelemään asioitaan ammattilaisen kanssa, vähenisi ehkä sinun taakkasi vaikka juttelisitte entiseen malliin. Et kuitenkaan olisi yksin vastuussa. Voimia ♡
VastaaPoista