Tuska

Tiiätteks te sen tunteen kun kolu menee hyvin?

Kokeet onnistuu, eikä stressaa?

Emmäkään.

Juuri nyt ollaan koeviikon viimeisissä kokeissa ja lukukausi alkaa olla ohi. 

Voi tätä stressin määrää, ja sitä kun poistut kokeesta sen saman teroitetun kynän kanssa jossa on vielä sama terä tallella kun kaksi tuntia sitten.

En vain tiedä minkä takia mulla menee kaikki kokeet aina ihan mönkään, enkö mä vaan osaa lukea ja valmistautua kunnolla? Oon tässä nyt 4kk aikana huomannut että lukio ei ole mun paikka. Enkä pysty sitä vahtamaan tyhmien vanhempieni takia.

Ja mä voin kertoa etten voi sen takia kovin hyvin. Kokeet pukkaa päälle ja sitten kun ei syö päivässä kun yhden leivän niin aivot huutaa hoosiannaa. Tänään kyllä söin vähän sipsiä ja dippiä (niin kauan kuin dippi ei ollut kaatuneena lattialle) nyt kaduttaa. Olen liian läski.. LÄSKI

Oon itsekuriton paska

Lihava sika

Tyhmä kun saapas

Ja hyödytön lutka

Mä en enään tiedä mitä mä teen.

Luovutanko perusteelisesti vai yritänkö.

En enään tiedä käännynkö oikealle

vai vasemmalle.

Tulenko risteykseen ikuiseen

vai jatkanko vain matkaa.

Päätöksiä liian suuria

vai enkö vain tiedä.

Minne käännökseni vien

sen oikean tien.

 

Totuus?!

Vietit hiljaa illan huoneessasi

Puristaen pehmolelua

Kyynelten valuessa poskeltasi

Silmien aristaessa 

Posken punoittaessa

Muodostaen kämmenen kuvan

Kämmenen joka sopi isälle.

Et uskaltanut kertoa

Isän kehuista

Teoista syntisistä

Lyönneistä kivuliaista

Vaikenit

Hyväksyit

Asioista hiljaisista

Opit elämään asian kanssa

Se oli salaisuus 

Isäsi ja sinun välinen

Niistä jäi arpi ikuinen 

...

Vesi sateessa, en tiedä mitä teen.

Bussi saapuu koulun viereiselle bussipysäkille, väsyneet lukiolaiset ovat saapuneet. Bussin avatessa ovet raikas vesisateen ja sumun tuoksu tulvahtaa bussiin ja jokainen pistää takkiaan kiinni paremmin, on kylmä. Ulkona on pimeä eikä ketään huvittaisi mennä ulos, mutta velvollisuus kutsuu. Tasainen ihmismassa kävelee kuin liukuhihnalla liikkuva tuote odottaen jotain tapahtuvan. 

Tältä aamuni tuntuvat.

Olen reipas lukiolainen, numeroni ovat seiskan alapuolella ja ruotsin numeroa koristaa vitonen. Tiedän vanhempani huokailevan jokapäivä kuinka huono olen. Tiedän isäni pettyeen katseen niskassani. Äidin yritykset saada minut kiinnostumaan koulusta, mutta ne jäävät yrityksiksi. En halua mitään elämältäni, en odota mitään siltä. Minä vain kellun elämän virrassa vailla suuntaa. Joskus mietin aivan selvästi sitä kuinka voisin ruveta käyttämään vahvoja huumeita, joskus mietin sitä kuinka voisin vain karata ulkomaille. Joskus itsemurha vilahtaa ajatuksissani mutta onnistun pyyhkäisemään sen ainoalla järjenhivenellä pois pehmenneistä aivoistani. En tiedä enään mitään. Olen tiedoton.

Kuu loistaa kirkkaana,

tuuli ulvoo puiden latvoissa,

vesipisarat valuvat alas ränniä,

Kuuluu askelia.

Se on pimeys,

joka on tullut kertomaan että kaikki on pian

ohi.

Maa muuttuu kovaksi,

pienet lammet jäätyvät,

mopo kuskit kaatuilevat

ambulanssin sireenit huutavat.

Kuuluu taas askelia.

Joku on tullut kertomaan että alkaa talvi.

Lumen laskiessa maahan,

tuoden valoa.

Mutta silti on pimea,

kaikki on yksin,

kukaan ei ole auttamassa.

Et voi pärjätä ilman valoa

ja pimeys on taas saapunut

ja ainoa valon pilkahdus on se kun kuunvalo osuu lumeen. 

 

Haluan kuolla

Tunnen oloni arvottomaksi, turhaksi ja hirveäksi.

Ahdistun kehostani ja saa oloni tuntumaan tuhatkiloiselta ryhävalaalta.

 En kestä tätä oloa. 

En halua elää.

Ihoni roikkuu.

Selluliitti jaloissani liikkuu jokaisen inhottavan ja raskaan askeleen seurauksena.

Näen joka päivä kuvia kuvan kauniiden mallien vartaloista ja salaa ihailen niitä. Kuinka heidän iho myötäilee teräviä kylkiluita ja hauiksenkohta on yhtä ohut kuin ranne. 

Salaa katseellani haalin mieleeni muistoja siitä kun olin joskus viellä laiha.

Siedettävän kokoinen, aloitteleva pikku keijukainen.

Nyt olen jotain aivan kamalaa..

Olen yhdistelmä rasvaa ja elimiä. 

Verta ja kyyneliä. 

Luita ja vettä.

Jokainen päivä on kuin kamppailu itseni kanssa.

Joka päivä kamppailen terän kanssa siitä että pitäisikö? Pitäisikö?!

En tiedä mitä mä teen, olen jälleen umpikujassa.. Niinkuin joka postauksessa sanon.

Olen aina alottamassa ja toistamassa lauseen ja sanat "Nyt mä alotan!" mutta tuleeko tästä mitään? NO EI!

Mikä mussa on vikana? Miksi en onnistu niin yksinkertaisessa asiassa?

Mitä mä pelkään?

Vai olenko vain saamaton ja laiska paska.

Ehkä molempia.

Ehkä pelkään, ehkä tärisen kauhusta.

Ehkä kuitenkin salaa nautin tunteesta tuntea terävän kylkiluun ääriviivat paljasta, kylmää kehoani vasten.

Lupaan sulle.. Enään en peräänny..

Enään ei tekosyitä.. 

Olen aivan liian monta kertaa kiertänyt asian keksimällä naurettavia tekosyitä.

Tällä kertaa minä lupaan että palaan tänne. Kera saavutusten.

Mitä mä teen?

Menetin mun neitsyyden synttäriyönä.. Ihmiselle josta en ole varma onko se tosissaan vai onko se läpällä "rakkautta"... Yön pimeinä tunteina hän kuiski mun korvaan kaikkea ihanaa, piti mua hyvänä ja kertoi rakastavansa minua. 

Mutta sitten se tapahtui, asia mitä olen kammoksunut ja pelännyt. Kaikkein kamalinta tästä teki se että meillä ei edes ollut ehkäisyä, vaan mentiin käytännöllä, älä laukea sisälle. 

Se sattui, viiltävä kipu... Paikat edelleen hellänä. Tehtiin se kaksi kertaa ja musta tuntui että mun sisälle pääsi jotain jälkimmäisellä kerralla.. Nyt oo ihan paineissa, koska apteekkiin en pääse vuorokauteen hakemaan jälkiehäisyä. Mitä jos mä olen paksuna.. Mitä jos..

Entä jos kuitenkin...

Mun selkäpiitä riipii sanat "rakastan sua..."

Se kun se tapahtu, ne liikkeet, ne ilmeet.. äänet..

Tekisi mieli vaan rankaista itseäni.. päästä pois.. en kestäisi sitä jos joku kusettaa taas... jos oon nyt ongelmissa...

Sattuu..

Oon aiheuttanut itselleni mahdottoman umpisolmun.

Tuntuu että en pääse tästä pois.

Kipu on sietämätön.

Viillän sitä pois, mutta se sattuu.

Tällä kertaa se ei helpotakkaan niinkuin viimeksi teki.

Piirrän ihoon viivoja, joista valuu noroina elämän nestettä.

Sitä kallisarvoista ainetta jonka voimasta olen täällä.

Se pitää mut hengissä, ja silti leikin sillä kuin mustekynän musteella.

En ole ylpeä tästä, mutta en pääse eroonkaan tästä.

Haluan kuolla, unohtua.

Tein väärin.

-

En enään tiedä mitä mun pitäisi oikeasti tehdä.

Oon onnistunut kuolettamaan mun tunteet.

En tunne mitään.

Oon kävelevä kuollut.

Sisältä mätä.

Kun joku puhuu rakkaudesta.

Mietin mielessäni

-"Mitä se on?"

Miltä tuntuu rakastaa. 

Miltä tuntuu olla rakastettu.

Ainoa asia mitä haluisin on kyky tuntea iloa ja rakkautta.

En tätä ainaista tuskaa ja surua.. kipua..

-

Tahdon vain et joku kykenee auttamaan mua ja pelastamaan mut..

Täällä taas

Viime postauksesta on jo aikaa, olin kuukauden mummolassa..

Ja no tunteet on aivan sekaisin. Taisin ihastua.. 

 

Ajatuksest menetyksestä on iha vitu kovat, en kestä.

Jos taas menetän ihmisen josta välitän..

Jos taas teen jotain väärin.

Miksi mietin tälläisiä?

En tiedä..

Olen ihan sekaisin.

Pieni mieleni ei kestä tälläistä..

Kaikki syömis sekoilu ja sitten paska rakkauselämä.

Miksi en vain voi asua pahvilaatikossa keskellä erämaata.

YKSIN!?

Minkä takia joku valitsisi minut kaikista maailman naisista.

Tälläisen rikkinäisen tytön, jonka sydän on särjetty miljoona kertaa.

Jonka luottamus on petetty kerta toisensa jälkeen.

Onko mahdollista että olen niin heikon näköinen,

että ihmisille tulee vaistomaisesti mieli auttaa?

Ei, en halua apua... Olen jo rikki..

Enkä muuksi muutu..

Ellet hommaa mulle pikaliimaa ja jesaria.

Ja jollain ihmeellisellä tavalla kerrot rakastavasi minua,

ja annat kaikkesi että olisin taas ehjä.

Mutta muuten mulle kuuluu helvetin hyvää. 

Sain kavereita, mitkä ovat nyt 500km päässä.. 

Ja näen heidät ehkä parikertaa vuodessa..

Oliko WÖRTTI?!?

oli...

Saatoin kuulostaa sarkastiselta, 

mutta olen onnellinen että sain tutustua heihin.

Ihaniin ihmisiin, joihin ensinäkemältä luotin.

Joiden kanssa nauroin aidosti, ja joiden seurassa en pelännyt.

 He kohtelivat minua kun omiaan ja tunsin oloni että he pitivät seurastani.

Ikävöin heitä..

Mutta nytten mä meen pehkuihin.. Ajattelen häntä..

Nukahdan ja herään yöllä kolmelta itkemään...

Parin viikon hiljaisuus

Kuten tarkempisilmäiset ovat huomanneetkin niin olen ollut nyt pariviikkoa hiljaa. 

ekan hiljaiselo viikon vietin barcelonassa luokkani kanssa. Matka oli täydellinen ja harmittaa aivan vietävästi kun tiemme kaikkien kanssa erosi 30.6 . Seuraava viikko siitä sitten oli kiireitä täynnä ja piti toimittaa kaikki työt viimehetkellä ja oli kokeita ja en vain yksinkertaisesti ehtinyt avata sillä viikolla läppäriä kertaakaan. Sitten oli päättäjäiset ja kävelin sen päivän aikana neljä kilometriä 16cm korkokengillä, tunsin itseni todella nätiksi.. 

Siitä sitten viikko eteenpäin niin otin vain rennosti ja vietin ensimmäisiä rentoja hetkiä, ilman ehktistä kalenteria tai kelloa. 

Muutta täällä olen taas, kesälomalainen vailla tekemistä.. JEE...

Syömiset on mennyt vähän niin ja näin koska on tullut syötyä sitä ns. helppoa ruokaa ja mässäilyä sipsin kanssa..

Tästä on hyvä jatkaa.. Ciao!!

Keskiyön tarinointia

Nouset sängystä ja katsahdat kelloa, se näyttää jo yli puolen yön. Vedät vaalenapunaiset villasukat jalkaan ja kävelet kohti ikkunaa, huokaiset siihen ja piirrät ympyrän jonka sisälle pienemmän ja niiden päälle neliön. Hymähdät ja nostat mustat hiuksesi sotkuiselle nutturalle.
Vedät yöpaitasi päälle mustan kangastakin ja jalkaasi maiharit. Vaalenapunaiset villasukat yrittävät kiivetä vapauteen kengän kaulan kautta. Oikaiset takkiasi ja tartut kylmään ovenkahvaan, painat sen alas ja poistut syksyn pimeään ja koleaan säähän.
Painat kätesi taskuun ja kävelet takapihalle kohti metsää, metsää johon et saanut lapsena mennä. Metsä jonka laidalla näit hahmoja, ne kutsuivat sinua mutta pelkäsit. Nyt kokosit rohkeutesi ja kävelit kohti niitä hahmoja joiden varjot lankesivat kuunvalossa pitkin pihaa. Kuulit kuiskauksia, ne puhuivat sinulle. kuulethan ne?

Saavut viimein metsän laidalle ja voit aistia jonkun läsnäolon ja näet varjoja, mutta et mitään konkreettista eliötä. Tunnet olosi yhtäkkiä rauhalliseksi ja tunnet kuinka kylmä käsi koskee omaasi ja lähtee johdattelemaan sinua kohti synkkää ja pimeää metsää. Kävelet, monta tuntia ja tunnet kuinka jalkasi alkavat jo väsyä.

Sitten näet paikan mihin saavuit. Se on pieni aukio metsän keskellä, siellä oli lampi jonka vesi oli punaista. Samalla säpsähdät kun ohitsesi juoksee lapsi, tyttö vaaleahiuksinen pukeutuneena valkoiseen mekkoon ja jahtaa mustaa perhosta. Perhonen laskeutuu pienelle kivelle aivan lammen viereen ja tyttö istahtaa kiven eteen hyräillen jotain. Kävelet kohti häntä ja tunnet kuinka sydämesi syke kiihtyy ja ilma kylmenee. Ojennat kättäsi aikeinasi tarttua tytön olkapäähän, mutta sitten tyttö kääntyy. Salaman nopeasti lumenvalkoiset hiukset heilahtavat ja tunnet kuinka pienet kädet puristavat sinut syleilyyn.  Tytöllä oli jäänsiniset silmät ja pitkät ripset, aivan kuin nukella isovanhempiesi lipaston päällä nojaamassa maljakkoon ja odottaen että joku pieni lapsi tulisi ja leikkisisi hänellä.
Lumoudut tytön kauneudesta etkä välitä vaikka täysin tuntematon syleilee sinua, niinkuin hän olisi aina ollut siinä.

Tyttö avaa mustan nutturasi ja silittää takkuisia hiuksia, hymyilee ja halaa uudelleen.
"Odotinkin jo sinua, sisko." tyttö sanoi ja painoi helmiäisen värisen puukon vasten kylkeäsi ja painoi sen sisään. Punainen neste, valui pitkin reittäsi. Putosit polvillesi ja tunsit kuinka tyttö painoi otsan otsaasi vasten ja hymyili.
"Nyt olemme ikuisesti yhdessä, sinä ja minä. Voimme nyt leikkiä ikuisesti yhdessä." tyttö kihersi ja silmissäsi pimeni.

Pelottaa..

Jokaisen eteen tulee tilanne, kun eskarista mennään ala-asteelle. Aikuiset itkee koska heidän lapsensa kasvavat.

Entä kun siirrytään ala-asteelta ylä-asteelle, kun 1. luokkalaiset tuovat ruusut ja laulavat "isoille". Kyllä siinä murtuu aika helposti.

Mutta sitten se mikä minulla on tielläni. Tulen toukokuun 30. päivänä kapuamaan viimeistä kertaa ylä-asteeni korokkeelle. Siinä sitten yritän parhaani mukaan pidätellä itkua, kun 1. luokkalaiset tuovat ruusut. Olen varma että tulen itkemään enemmän kun koko elämäni aikana enään koskaan. Kuvitelkaa, viimeistä kertaa oppilaat, opettajat, koulu...

Voin suoraan sanoa nyt heti että mua pelottaa se. Ajatus että oon taas vuotta ylempänä. Ahistaa...
Tulee kesäloma jonka oon kokonaan yksin, uusi koulu.. Oon täysin yksin. Vanhat rutiinit menee sekaisin... En halua..
En pysty..

Kolmen vuoden päästä, mut heitetään viimeistään pihalle. Mitä mä sitten teen? Oon täysin yksin, ilman perhettä, kotia, ystäviä.. Turvaa.. Ilman mitään...


Vihaan tällä hetkellä jo viikonloppuja, koska silloin ei ole rutiineita mitä noudattaa ja oon yksin...

En tiiä mitä teen...

Yksin?

Siis en tiiä mikä mulle tulee kun vanhenen. 

Pienenä olin aina tutustumassa uusiin ihmisiin.

Nykyään, en tutustu uusiin ihmisiin enään ollenkaan.

Tuntuu että voisin vain katkaista kaikki ystävys suhteeni.

Kaikki pettävät yksi kerrallaan luottamukseni.

Oon kohta aivan yksin.

Ei sillee et se haittaisi minua, mutta tilanne on täysin uusi mulle.

Sen oon tienny aina tiennyt että selviän paremmin yksin kuin ryhmässä ja olen tottunut toimimaan yksin. 

Mutta tieto siitä, että kukaan ei välittäisi pelottaa.

Vaikka tiedän että mulla on rakas, joka tukee mua. Mutta kyllä te tiedätte että jokaisella pitäisi olla se paras ystävä, jolle voisi uskoutua kertomaan kaikki ilot ja surut.

Suunnittelin että voisin mennä yöllä ulos. Ja päästää kaikki patoutumat ulos, hengähtää hetki ja miettiä... Tulkaa hakemaan mut pois.

Pimeys

~Ajatuksia~

Veri kirvelee suonissa,

sydän pumppaa yhä uudelleen ja uudelleen

myrkyllistä verta kehoon.

Kehoon, joka on altis sairastua.

Mieli huutaa,

se huutaa apua.

Mutta kukaan ei kuule,

sillä se on sinun pääsi sisällä.

Ja olet liian heikko pyytääksesi apua.

Apua jota tarvitset.

Kehosi on kylmä,

katseesi on tyhjä,

mielesi on synkkä,

et hymyile.

Et ole hymyillyt viikkoihin.

Ajatukset harhailevat,

olet poissa,

katseesi ei keskity,

mielesi ei pysy mukana.

Mietit vain kuinka laiha voisin olla.

Kuinka pieni,

kaunis.

Mielesi on sairastunut ja nyt kehosi,

se jonka oli määrä suojata sinua,

päästi ruumiiseesi myrkyllistä verta.

Mieleesi ajatuksia jotka olivat tappavia.

 

...

 ...

Kyynel tippuu lattialle,

Nyyhkäisy täyttää hiljaisen huoneen.

Pimeässä näet äärirajat,

äärirajat joita ei oikeasti ole olemassa,

sillä se on vain mielesi tuotos.

Tuotos jonka takia itket.

Puristat nyrkissäsi terää,

kimmeltävää metallista palaa,

joka oli lapsuuden aikaisesta terottimestasi.

Silloin se toi iloa, 

ykyään lohtua.

Saatoit tiukan paikan tullen painaa teränosan kättäsi vasten,

ja vetäistä kaikki huolet pois.

Ne valuivat mielihyvänä pitkin ihoasi.

Kukaan ei koskaan saanut tietää siitä,

sillä pidit aina tumman mielikuvitus hahmosi salaisuutena.

Myöskään kukaan ei saanut ikinä tietoon sitä,

kuinka purit pahan olosi.

Ennen kuin yksi pieni viilto osui väärään kohtaan. 

...

Purin pahaa oloa taas runoilemalla. Se on tapa jolla voin pukea ajatukseni sanoiksi.

Sanoiksi jolla koen olevan merkitystä. Se ei ole samanlaista kuin vain kirjoittaa elotonta tekstiä, josta kukaan ei välttämättä ymärrä sanaakaan. En kylläkään väitä, että saisitte sen enempää selvää noistakaan.Toivottavasti joku tykkää.

Katso, se olet sinä...

Kävelen peilin eteen, mitä näen?

Kauniin tytön? Hah ei, näen vain epäonistuneen ja väsyneen olion.
Näen läskiä, luomia. ryppyjä, arpia. Näen kamalia asioita.
Näen epäkohtia jotka voisin vain repiä irti kehostani.
Ja sen aijonkin tehdä viellä joskus.
Ottaa sakset käteen, leikata reisistä palan pois.
Leikata poskia, käsiä, mahaa, kaulaa.
 Voisin niinkauan leikellä että olen lopullisesti vain sellainen pieni tikku.
Kaunis ja kevyt. Ihana ja täydellinen.

Keho on tehty tuhottavaksi, se on luotu mukautettavaksi. Se mukautuu meidä elintapojen mukaan.
Mutta oletko kuullut että lihavilla on vaara kuolla?  Diapetekseen, sydän ongelmiin...
Ilmeisesti olet?
Oletko kuullut että laihoilla olisi terveydellisiä ongelmia?
Ai olet?
Se on totta että jossainkohtaa sydämmemme saattaa lopettaa pumppaamisen.
Mutta se on meidän toive, silloin olemme saavuttaneet kauneuden. Lopullisen olomuodon jolloin olemme kevyempää kuin ilma. Olemme surullinen muisto läheisiemme sydämissä.
Tuulenhenkäys joka vaivalloisesti nostaa lehden ilmaan ja kieputtaa sitä merkkinä siitä, että kohta tulee talvi.

Pistä kädet kylkiluidesi päälle, jos tunnet ne ja voit laskea ne yksitellen. Olet melkein täydellinen.
Pistä kätesi selkärankasi päälle ja tunnustele, pystytkö laskemaan nikamat?

...

 Rakkaudella, Lasienkeli

Voimat aivan loppu..

Mun voimat on ihan loppu. En jaksaisi nousta tästä sängystä enkä edes räpsäyttää silmiäni, mutta kai se on pakko. En mä viellä luovuta. Ehkä....

Mutta siis todella tän päivän mä oon pärjännyt yhellä juustovoileivällä jonka söin ennen koetta aamulla. Sitten poltin sen podypump tunnilla, ja nyt hiukan heikottaa ja on nälkä. Mutta mä en oo niin heikko että antaisin kaiken kaatua siihen etä söisin. 

Musta tulee pieni, aivan varmasti tulee!!

Voitteko kuvitella kuinka kävelen ihmisten keskellä ja olen kaunis, kuin enkeli.

 Huomisesta tulee ihana, näen kummitätini pitkästä aikaa ja menen hänen kanssaan elokuviin. Päivästä tulee ihana.

Kunpa saisin viellä motivaatiota tähänpäivään ja pääsisisin lenkille.

I tried... and now i'm tired

Annat parhaasi ja sekään ei riitä. Tunnet olosi hylätyksi ja vihatuksi, tahtoisit vain vajota tai käpertyä pienelle kerälle ja itkeä. Tältä elämäni tuntuu, helvetisti alamäkiä ja liian raskaita ylämäkiä.
Tunnen epäonnistuneeni tyttöystävänä, ystävänä, lapsena ja ihmisenä.
Pelon sekaisia tunteita siitä kun poika kenestä välität kertoo juttelevansa hyvän kaverini kanssa. Tiedän että se ei jää tähän, kun kerran vielä epäonnistun hän vaihtaa minut toiseen. Olen ollut pelkuri ja ahdistunut rääpäle, olen kieltänyt ettei minuun saa koskea sillä olen ilmaa. Paripäivää sitten hän teki erittäin selväksi sen että on kyllästynyt minun ainaiseen pelkuruuteen, ja siihen etten uskalla rakastaa. Mutta miten sanoa että en osaa rakastaa enkä tiedä miten sen tehdä, ja miten voi olla lähellä ihmistä jos pelkää että jo pieni kosketuskin tuhoaisi hänet ja olisin yksin.
Kerroin tänään hänelle että haluan yrittää olla parempi ja keskittyä suhteeseen. Koska jo 2 vuotta kestänyt suhde on muokannut normeja joita täyty noudattaa ja joita ilman en voisi elää.

Mutta ajatus siitä että jonain päivänä joutuisin riisumaan paidan hänen edessään, se pelottaa. Hän näkisi kaikki mitä häpeän, kaikki elämän jättäneet arvet ja mustelmat. Entä jos hän ei rakastaisikaan minua enään jos näyttäisin todellisen minäni. Sen pienen tytön joka on miljoonina pieninä palasina ja kaipaa apua, mutta on liian heikko ymmärtämään sitä.

Mutta nythän on pääsiäisloma! Miksi murehtia?
Kaverisi lähtevät laivalle ja sä olet kotona, mikset mene mukaan?
Eiku niin eihän sua pyydetty.
Kaverisi pitävät myös tyttöjenillan, miksi et mene sinne?
Ainii eihän sua kutsuttu sinnekkään.

Mä oon aina viimeinen vaihtoehto, valinta kun parempaa ei löydy. Turha nukke jonka voi heittää nurkkaan pölyttymään ja ottaa sen sieltä pois kun muut nuket kyllästyttävät. Olen se kausikaveri, se nolo jota ei pyydetä ikinä mihinkään. Se sattuu.

Mulla oli ennen oma lemmikki johon pystyin turvautumaan, se jolle kerroin kaikki salaisuuteni. En ikinä ollut yksin, hän oli aina luonani. Mutta viikon päästä tulee tasan vuosi siitä kuinka hän nukkui pois mukanaan kaikki salaisuuteni ja murheeni. Rakas pieni frettini, pieni karvainen vauvani. Toisinaan kun olen ainoa hereillä oleva ja kuulen rahinaa, kuvittelen että hän on palannut hakemaan minut pois. Kuvittelen kuinka pienet käpälät painautuvat vasten poskiani ja kuinka mehiläisvahan tuoksuinen pieni eläin vie minut pois, kauas kaikesta tästä pahuudesta.

Jos en joku aamu enään herääkkään ja ette kuule minusta, voitte olla varmoja siitä että hän on palannut vihdoinkin luokseni.

Rakkaudella, Lasienkeli

Miksi, mihin ja milloin?

Minkä takia olemme täällä?

Kuka sen päättää?

On kysymyksiä joihin emme tule ikinä saamaan vastausta, tai mahdollisesti joku tietää mutta ei pysty kertomaan.

Olen monesti miettinyt ihmisiä jotka ovat sokeita tai/ja kuuroja. Ovatko he nähneet jotain mitä ei olisi pitänyt? Entä kuuleet jotain sellaista joka ei sovi normaaleille ihmiskorville.

Entä miltä sinusta tuntuu että meitä ylempiarvoiet ja valitut ihmiset tietävät kaikkea mitä meille ei kerrota. Salaiset kokeilut, avaruuden oliot, mahd. sairaudet ja kaikki mihin välttämättä meidän mielikuvitus ei riitä.

Todelisuudessa meille kerrotaan vain pienen pieni osa siitä mitä joku muu saattaa tietää, ja yleensä vain murto-osa siitäkin. No oikeastaan se on ihan hyvä juttu, sillä ei joku blondi niitä tietoja tarvitsisikaan. 

Tähän voisin heittää että vain Jumala tietää, mutta koska en ole uskovainen se on turhaa.

Tähä voisin heittää kysymyksiä, miltä rakkaus tuntuu? ihastuminen? satuttaminen? pettäminen?

Miltä tuntuu menettää? kadottaa?....

Mutta miettikää kuinka helppoa elämä olisi jos kaiken tietäisi jo valmiiksi. 

Elämä on palapeli jonka jokainen pala on hukassa ja se pitää löytää erikseen.

Oppia virheistä... Tehdä lisää virheitä... Yrittää uudelleen.. Onnistua...

Myös pitää osata luovuttaa.

Valheita

Avaat suusi sanoaksesi jotain, mutta ainoat lauseet jotka päästät vapaaksi on valetta. Et kykene enään puhumaan totta. Valehtelet kaikille, ruoasta, elämästä, kaikesta, mutta olet liian sokea kokeaksesi omatunnon kolkutusta. Saatat päinnäköä lausua tajuttoman törkeitä valeita, ilman että ilmeesikään värähtää.

En voi sille mitään. Olen vain  tottunut valehtelemaan, en olisi lainkaan kiinnostava ihminen jos en valehtelisi. Se on minun pelastautuminen, minun turva.

Tunnen itseni aivan erilaiseksi. Voisin vain juhlia ja juoda. Satuttaa ja tuhota. 

 

Voisin kuvitella itseni tyttöystävänä, vitun paskana sellaisena. 

Miten mulla voi ola kavereita?

Miten joku jaksaa minua?

Miten mun vanhemmat eivät näe todellista minääni?

Miten kukaan ei huomaa millainen peto olen...

"Voisin vain murskata ympäriltäni kaiken kauniin"

Mikä mä olen oikeasti?

Olenko edes ihminen?

Vai olenko ihmiskunnassa tuotettu kokeilu jonka avulla pyritään luomaan hirviö?

Koulussa eilen kaikki kyselivät miksi minun pupillini olivat lautasen kokoiset. 

Totuus oli etten tiedä, mutta silti he kyselivät vedänkö jotain, 

musta tuntuu että ihmiset alkavat humata että en ole enään se syrjäytynyt lapsi. 

Huomaan että kulissini alkavat säröillä ja ihmiset huomaavat todellisen minäni vähitellen.

Kaikki vihaa mua.

Onko se tunne tuttu? Kun kaikki vihaa sua ja tahtoisit vain itkeä, käpertyä itsesääliin ja vain kuolla pois. Entä se kun sanat "Sä olet vitun paska, ja et osaa mitään ethän edes yritä." tulevat isän suusta. Se jota olet pienestä pitäen pitänyt esikuvana ja sinä ihmisenä johon voit turvautua kun pelottaa. 

Ja mietit vain että "Kyllä tämä tästä, joo hän on oikeesta en yrittänyt."  EI TOIMI koska oon yrittänyt hullun lailla ja kaikki menee aina päin persettä. 

Mä oon arvoton, huono, läski, kamala, ruma, ilkeä, petturi, tyhmä, idiootti, huora, mursu, hirveä ihminen ja epäonnistuja. 

Nä hetket kun ainoat ajatukset mitä päässä on víha, viha joka yrittää päästä ulos. Mutta kun mä päästän vihan ulos ei jäljelle jää enään mitään. Mä olen agressiivinen ja vaarallinen, ei ole väliä onko jokin väärin kun mä suutun. Enkä ihmettele ettenkö voisi joskus tappaakin ihmisen.

Lisäksi olen ihminen jota kukaan ei voi rakastaa. Olen läheisyys kammoinen ja vaikeasti lähestyttävä.

Muistan kun laskit kätesi päänpäälleni,

olin viellä silloin pieni ja viaton.

Nykyään turha ja epäonnistuja,

pelkkiä vikoja täynnä, epäonnistuja ja nolla.

Ennen lohdutit minua,

sanomalla kuinka rakas olen.

Nykyään kerrot minulle kuinka turha olen,

ja kuinka kamala lapsi olen.

Ennen kerroit muille,

kuinka ylpeä olet minusta kun sain kokeesta ysin.

Nykyään katsot halveksuvasti nenänvarttasi pitkin,

kun tuon sinulle hymyillen seiskan kokeesta joka oli vaikea.

Ennen olit minulle isä,

isä jota rakastin.

Nykyään olet minulle isä, 

isä jota en enään tunne.

Mitä helvettiä mä teen?!

Oon nyt vaan syöny ja syöny ja syöny vähä lisää. Nii et sit loppuajan mitä en kuluta syömiseen katson itseäni peilistä ja mietin vain että mikä läski olenkaan. Reidet alkavat kohta koskettaa toisiaan.. En tykkää, enenenen.. 

Millä mä saisin itseni pysäytettyä? Millä saan itseni kuriin. Äskenkin söin salaattia, ja kupillisen raejuustoa. Mun pitäisi olla syömättä, tai sitten syödä vähän. Eikä ahtaa kurkkuuni kaikkea mitä vain saatan löytää. 

Kaiken lisäksi kun riitelin yhen entisen hyvän kaverini kanssa katkaisin välimme. Ja hän ei ole mitenkään hääppöisen suosittu niin tänäänkin koulussa kaikki loittoni hänestä. 

Tunnen olevan ilkeälihavamenkkamonsteri.

Mä oon monesti pohtinut mun tulevaisuutta ja tullu siihen tulokseen että haluan kokeilla huoraamista. Mitä ihmettä mun päässä oikein liikkuu? 

Joku sanoi että aikuistuminen on vaikeaa aikaa. "AI!" sanon minä. Tähän on ihan helvettiä

Ampukaa mut!

Ollaan taas siinä pisteessä kun loman jälkeen ollaan käyty koulua jo sen verran, että on ensimmäisten kokeiden aika. Tänään meillä oli Ruotsin koe ja no olen aina ollut erittäin huono kielissä, joten tämä koe ei mennyt aivan suunnitelmieni mukaisesti. Ensiviikko alkaa mukavasti englanninkielen kokeella, tiistaina on äidinkielen koe ja sitä rataa. Maanantaiksi pitäisi olla myös palautettuna yksi kirjaesitelmä. Yeah.. Right?!

Mutta sitten muuhun elämään.. Söin masennukseen, söin suklaata, keksejä, pitsaa tänään.. Enkä voinut oksentaa edes koska nukahdin.. Nukuin kahdesta kuuteen, on niin laiska olo. 

Enkö mä LÄSKI saa mitään aikaan?!?! ENKÖ?

Tekis vain mieli hypätä tosta ikkunasta alas ja painua kasaan kun luut rusahtavat poikki osuessaan maahan. Tai sitten viiltää ranteet auki. 

Huomaisko ketään jos en olis täällä enään? Huomaisko kukaan koulussa mun poistuneen ajasta ikuisuuteen? Entä vanhemmat? Veli? Sukulaiset? Paraskaveri?

Entä se kun ihminen jota rakastat ei rakastakkaan sinua, tai se ettei hän edes puhu sulle. Se sattuu, mutta se sattuu enemmän jos kuulet häneltä jotain kamalaa. Olen kokenut senkin, ja silloin opin olla rakastamatta, ihastumatta, tykkäämättä. En koe enään itään noista. Ei sitä ihanaa ihastumisen tunnetta kun mahanpohjasta kutkuttaa ja tekisi mieli hymyillä kuin sekopää. Ainoa mitä tunnen on yksinäisyys ja viha.

Joka päivä haluisisin lyödä, tuhota, polttaa, tappaa. Vain koska en tunne enään mitään. Vain koska olen kyllästynyt ihmiskuntaan, siihen miten me läskipallerot odotetaan kuinka tuhoamme maapallon.

Mä olen pahoillani niin monista asioista. Kaikesta mitä olen tehnyt, siitä miksi olen tälläinen. Lihava, agressiivinen olio.. Ei minua voi kutsua enään ihmiseksi. Vai voiko? 

Millainen on ihminen?

Ehkä jonain päivänä minäkin selvitän pääni, 

tai sitten joku muu tekee sen puolestani.

Olin hiljaa

Tulin kipeäski ja no tiedätte varmaan sen että kun on kipeä ja on koulussa sitä rästitehtävien määrää.

Vietin sitten ne terveenä olo ajat tekien niitä tehtäviä ynm. Mutta nytten on kaikki hoidettu ja täällä mä olen taas. Teidän riesana ja voin kirjoittaa murheistani jotka eivät teitä välttämättä kiinnosta.

Ruokailut menivät vähän niin ja näin. Välillä tuli paastottua ja välillä söinkin niiden päivien edestä ihan kiitettävästi. En ymmärrä sitä missä se itsekuri on.

Mutta nyt lupaan olla täällä kirjoittamassa. 

Voi ahdistus...

Mitä joululomalla yleensä tehdään? Laihdutetaan? Ja paskat vedetään sitä ruokaa niin että lopuksi vellotaan itsesäälissä ja ainoa mahdollisuus on oksentaa, mutta sekään ei onnistu. 

Niinkuin tänään olin ravintolassa. Arvatkaas mitä tilasin, salaattia? ei, ehei!

Söin XXL hampurilaisen johon mm. kuului; 3 pihviä ja rutosti pekonia. Kaiken kukkuraksi söin kaksi jälkiruokaa.. Mikä vitun läski mä oikein olen?

 Haluaisin ainoastaan oksentaa, mutta tiedän ettei se nyt tässäkohtaa auta koska siitä on jo kauan.. Kaikki on jo imeytynyt mun rasvaseen kehoon. Kuvitelkaa yksi kilo rasvaa, sellainen iso lohkare keltaista hyytelömäistä mönjää. Joka ruiskulla pumpattaisiin sun mahaan ja reisiin. 

Mun onnksi koulut alkaa pian ja pääsen takaisin rutiiniin, huh!

Mutta kun koulut alkaa mua pelottaa se että joku tulee ja tuputta sitä ruokaa, se että joku saa tietää ja että luovutan. Pahin pelkoni on tuottaa pettymys mun vanhemmille jotka ovat musta niin ylpeitä, vaikka keskiarvoni eivät hivele taivaita tai käytökseni ei ole aina mallikasta.

Entä jos en ikinä onnistu?

Entä jos häviän pelin?

Entä jos minusta tulee ruma, läski ja luuseri?

Entä jos mä kuolen?

Satutan itseäni,

ja olen taakka?

Kysymyksiä, niin paljon kysymyksiä joihin en saa vastausta.