Viime postauksesta on jo aikaa, olin kuukauden mummolassa..
Ja no tunteet on aivan sekaisin. Taisin ihastua..
Ajatuksest menetyksestä on iha vitu kovat, en kestä.
Jos taas menetän ihmisen josta välitän..
Jos taas teen jotain väärin.
Miksi mietin tälläisiä?
En tiedä..
Olen ihan sekaisin.
Pieni mieleni ei kestä tälläistä..
Kaikki syömis sekoilu ja sitten paska rakkauselämä.
Miksi en vain voi asua pahvilaatikossa keskellä erämaata.
YKSIN!?
Minkä takia joku valitsisi minut kaikista maailman naisista.
Tälläisen rikkinäisen tytön, jonka sydän on särjetty miljoona kertaa.
Jonka luottamus on petetty kerta toisensa jälkeen.
Onko mahdollista että olen niin heikon näköinen,
että ihmisille tulee vaistomaisesti mieli auttaa?
Ei, en halua apua... Olen jo rikki..
Enkä muuksi muutu..
Ellet hommaa mulle pikaliimaa ja jesaria.
Ja jollain ihmeellisellä tavalla kerrot rakastavasi minua,
ja annat kaikkesi että olisin taas ehjä.
Mutta muuten mulle kuuluu helvetin hyvää.
Sain kavereita, mitkä ovat nyt 500km päässä..
Ja näen heidät ehkä parikertaa vuodessa..
Oliko WÖRTTI?!?
oli...
Saatoin kuulostaa sarkastiselta,
mutta olen onnellinen että sain tutustua heihin.
Ihaniin ihmisiin, joihin ensinäkemältä luotin.
Joiden kanssa nauroin aidosti, ja joiden seurassa en pelännyt.
He kohtelivat minua kun omiaan ja tunsin oloni että he pitivät seurastani.
Ikävöin heitä..
Mutta nytten mä meen pehkuihin.. Ajattelen häntä..
Nukahdan ja herään yöllä kolmelta itkemään...
