50.

Päätin laittaa hanskat naulaan eilen huonojen elintapojen suhteen. Mutta sitten tajusin että eihän mulla ole edes naulakkoa tai hanskoja, niin päädyin sitten illalla syömään lämpimiä voileipiä. Minä joka en ole leipää ostanut vuosiin, haluaa tehdä lämpimiä ruisleipiä. Mitä vittua nyt taas.

Siinä sitten itkua tihrustaen söin kolme lämmintä ruisleipää täytteinä juustoa, valkosipuli metvurstia, voita ja tomaattia. Toki vastapainona ostin sitten maustamatonta soijajogurttia ja pakastemarjoja. (Yritän tuudittautua ajatukseen että onnistun kyllä.) Jos se tästä pikku hiljaa taas lähtisi, toivon niin. Kuntosalille haluaisin lähteä, mutta en uskalla sillä mulla ei ole hajuakaan mitä perkelettä edes tekisin siellä. Lähinnä varmaan nolaisin jollain tavalla itseni ja sitten kuvainnollinen häntä koipien välissä kipittäisin kotiin. Mahtavaa kuulostaapa hauskalta. Samalla lenkkeilystä haaveillen, mutta tuolla on aivan liian liukas viedä edes roskia. Lippasen kaket meinaa lentää joka kerta kun poistun ulko-ovesta. 

Joskus vain huokailen itsekseni, että minkä takia elämästä pitää itse tehdä niin vaikeaa. Kun voisi vain lipua valtavirran mukana ja katsoa minne elämä kuljettaa, niin teen pienistäkin asioista vitun hankalaa. Jokaista asiaa pitää kyseenalaistaa ja turhaudun välittömästi jos jokin ei mene suunnitelmien mukaan. 

Tämä blogi on yksi niistä, joskus olin hyvä kirjoittamaan, nykyään se on vain aivosumun tuottamaa sanaoksennusta josta ei saa kiinni. Lukuisia tekstejä on luonnostilassa, koska en enää itsekään ymmärrä mitä niillä olen ajanut takaa. Mutta eihän se haittaa, onhan tämä lähinnä nämä vuodet ollut alusta, jonne voin purkaa kaikki tunteet ja mietteet sillä hetkellä. Toki samoin mietin et jos joku tätä sattuu lukemaan niin millaisenkohan kuvan se minusta päässään luo. Hei vain sinulle! 

 

 

49.

Hetken tie on kevyt. 

Joulu meni, uusivuosi meni, loppiainen ja aluevaalit. Asioihin on tullut muutoksia, toki ei niihin joihin toivoin. Työkuviot ovat jatkuneet vanhassa työpaikassa määrättyä pidempään, ja näillä näkymin huhtikuuhun saakka. Asunnon suhteen joka sijaitsee aivan toisessa kaupungissa missä tämä työpaikka on tehty radikaaleja päätöksiä ja päätin nyt sitten 6 kk asumisen jälkeen irtisanoa sopimuksen. Laskeskeskelin nimittäin, että olen 4 yötä kokonaisuudessaan viettänyt sielä ja yhden yön hinta 6 kk ajalta on aika suolainen.
Stressiä siis luvassa, kun asunto pitäisi saada tyhjennettyä määräaikaan mennessä ja minulla ei vapaa-aikaa juurikaan ole.

Tuoreen syksyllä alkaneen parisuhteen kanssa menee ihan niin ja näin. En oikein vieläkään osaa olla, ja enemmän toimin kuin kaverisuhteessa olisin. Toki meillä läheisyyttä ja hellimistä on mutta vain kahden kesken. Toki kaikki tietävät että olemme yhdessä, ja ajatus jatkuvasta lääppimisestä inhottaa, mutta silti jotenkin kynnys vaihtaa katseita, pusuja tai kosketuksia toisen läsnäollessa on suuri.
Tähän saattaa vaikuttaa oma menetyksen pelko sekä tarve olla päästämättä ketään ihon alle, ja pelkään että kun niin teen jään yksin. Niinkuin olen aina jäänyt. Ja tähän heijastuu mustasukkaisuus, hillitsen tietenkin sen eikä minulla ole syytä olla mustasukkainen, mutta se riittämättömyyden tunne kalvaa jossain selkäpiissä ja heijastuu sitten 'entä jos' ja 'mitä jos' ajattelulle joka laskee mielialaa. Seksi on asia jossa en osaa tehdä aloitetta koska jotenkin olen vain niin arka asian suhteen. Toki meillä sitä nyt saattaa olla kerran viikonlopussa jos ollaan juotu, tai ei välttämättä sitäkään. En tiiä, turhauttaa kaikki saatana.

Painoa minulla on 81 kiloa (uskaltauduin vaa'alle kotipippaloissa poikien painostuksesta), joka on aivan suunnattoman paljon, toki alkoholinkäytön ja paskaruoan syytä tämä on ja tiedostan sen. En vain oikein tiedä mihin suuntaan tästä lähteä. Miten alkaa purkamaan taas asioita, kun on helpompaa olla aina joko töissä tai humalassa.