Tuska

Tiiätteks te sen tunteen kun kolu menee hyvin?

Kokeet onnistuu, eikä stressaa?

Emmäkään.

Juuri nyt ollaan koeviikon viimeisissä kokeissa ja lukukausi alkaa olla ohi. 

Voi tätä stressin määrää, ja sitä kun poistut kokeesta sen saman teroitetun kynän kanssa jossa on vielä sama terä tallella kun kaksi tuntia sitten.

En vain tiedä minkä takia mulla menee kaikki kokeet aina ihan mönkään, enkö mä vaan osaa lukea ja valmistautua kunnolla? Oon tässä nyt 4kk aikana huomannut että lukio ei ole mun paikka. Enkä pysty sitä vahtamaan tyhmien vanhempieni takia.

Ja mä voin kertoa etten voi sen takia kovin hyvin. Kokeet pukkaa päälle ja sitten kun ei syö päivässä kun yhden leivän niin aivot huutaa hoosiannaa. Tänään kyllä söin vähän sipsiä ja dippiä (niin kauan kuin dippi ei ollut kaatuneena lattialle) nyt kaduttaa. Olen liian läski.. LÄSKI

Oon itsekuriton paska

Lihava sika

Tyhmä kun saapas

Ja hyödytön lutka

Mä en enään tiedä mitä mä teen.

Luovutanko perusteelisesti vai yritänkö.

En enään tiedä käännynkö oikealle

vai vasemmalle.

Tulenko risteykseen ikuiseen

vai jatkanko vain matkaa.

Päätöksiä liian suuria

vai enkö vain tiedä.

Minne käännökseni vien

sen oikean tien.

 

Totuus?!

Vietit hiljaa illan huoneessasi

Puristaen pehmolelua

Kyynelten valuessa poskeltasi

Silmien aristaessa 

Posken punoittaessa

Muodostaen kämmenen kuvan

Kämmenen joka sopi isälle.

Et uskaltanut kertoa

Isän kehuista

Teoista syntisistä

Lyönneistä kivuliaista

Vaikenit

Hyväksyit

Asioista hiljaisista

Opit elämään asian kanssa

Se oli salaisuus 

Isäsi ja sinun välinen

Niistä jäi arpi ikuinen 

...

Vesi sateessa, en tiedä mitä teen.

Bussi saapuu koulun viereiselle bussipysäkille, väsyneet lukiolaiset ovat saapuneet. Bussin avatessa ovet raikas vesisateen ja sumun tuoksu tulvahtaa bussiin ja jokainen pistää takkiaan kiinni paremmin, on kylmä. Ulkona on pimeä eikä ketään huvittaisi mennä ulos, mutta velvollisuus kutsuu. Tasainen ihmismassa kävelee kuin liukuhihnalla liikkuva tuote odottaen jotain tapahtuvan. 

Tältä aamuni tuntuvat.

Olen reipas lukiolainen, numeroni ovat seiskan alapuolella ja ruotsin numeroa koristaa vitonen. Tiedän vanhempani huokailevan jokapäivä kuinka huono olen. Tiedän isäni pettyeen katseen niskassani. Äidin yritykset saada minut kiinnostumaan koulusta, mutta ne jäävät yrityksiksi. En halua mitään elämältäni, en odota mitään siltä. Minä vain kellun elämän virrassa vailla suuntaa. Joskus mietin aivan selvästi sitä kuinka voisin ruveta käyttämään vahvoja huumeita, joskus mietin sitä kuinka voisin vain karata ulkomaille. Joskus itsemurha vilahtaa ajatuksissani mutta onnistun pyyhkäisemään sen ainoalla järjenhivenellä pois pehmenneistä aivoistani. En tiedä enään mitään. Olen tiedoton.

Kuu loistaa kirkkaana,

tuuli ulvoo puiden latvoissa,

vesipisarat valuvat alas ränniä,

Kuuluu askelia.

Se on pimeys,

joka on tullut kertomaan että kaikki on pian

ohi.

Maa muuttuu kovaksi,

pienet lammet jäätyvät,

mopo kuskit kaatuilevat

ambulanssin sireenit huutavat.

Kuuluu taas askelia.

Joku on tullut kertomaan että alkaa talvi.

Lumen laskiessa maahan,

tuoden valoa.

Mutta silti on pimea,

kaikki on yksin,

kukaan ei ole auttamassa.

Et voi pärjätä ilman valoa

ja pimeys on taas saapunut

ja ainoa valon pilkahdus on se kun kuunvalo osuu lumeen.