Noni.. vittu.

Murruinpas sitten koulu terkkarilla ja jouduin täyttämään jonkun mieliala lapun ja se saakelin terkkari tuijotti suoraan mua takaraivoon kun tein sen.  Sain kuulemma hälyttävän vakavan tuloksen, mulla on pääsiäisen jälkeen koululääkäri aika jolta saan sitten nuorisopsykiatrisel lähette.. :)
VOI HELVETIN KUUSTOISTA...

Nyt kyllä on semi ahdistunu fiilis.

Maljakko

Elämä on kuin maljakko,

sen tiputtua sen voi korjata,

mutta se ei koskaan tule olemaan enään entisellään.

Siitä puuttuu pieniä palasia,

joita ei saa koskaan enään takaisin.

Tarpeeksi monta kertaa hajottuaan siitä puuttuu liikaa osia,

ja lopulta se vain hajoaa lopullisesti.

Kun joku on kysynyt multa olenko kunnossa sanon tämän lainin aina. 

Se on tarpeeksi epäselvä, jolloin turhat kyselijät ovat vain, että "aha, okei?".

Huudan apua, kukaan ei kuule.

Olen yksin, kukaan ei välitä.

En tiedä mitä teen?

Sekoanko? 

 Näen kuinka elämä valuu sormien välistä.

Kuinka päivät vaihtuvat ja vuodet kuluvat.

Ihmiset muuttuvat.

Mutta minä en.

Olen loukussa omassa mielessä,

ajatuksissa pimeissä.

Synkissä syövereissä,

joihin kukaan ei voi sukeltaa.

 

 

Nyt ollaan siinä pisteessä.

Ollaan tultu siihen pisteeseen että en tiedä enään mitä aijon tehdä. Ne pari vuotta kun esitin kiveä, ja olin tunteellisesti täysin kuoliossa, ne on ohi. En kykene enään tekemään mitään ilman että murrun. 

Yksi päivä tässä Turussa käydessäni yritin pyytää yhtä tupakkia tuntemattomalta, tilanne oli pelottava. Vienosti menin siihen sitten ja kysyin olisiko heittää yhtä, olin kerännyt kaiken rohkeuteni tähän.  Ajattelin vain et joo kyl se varmaa, kyl mä uskallan. Mutta sitten näin sen miehen kasvot, ne vääntyivät ivalliseen hymyyn ja hänen huulet vain liikkuivat siinä latoen suustan sammakoita ja iilimatoja. Lysähdin kerralla kasaan. Kaikki rohkeuteni, kaikki mikä mussa oli sen ajan vahvaa, valui siihen viereiseen sadevesi kaivoon. Tunsin kutistuvani, ja kutistuvani. Puristin kättäni taskussa niin että rystyset vuosivat verta ja mitään sanomatta käännyin ja lähdin takaisin hansaan. Pidättelin itkua, astelin läheisimpään kauppaan otin ensimmäisen vaatekappaleen jonka näin mukanani pukukoppiin ja pillahdin itkuun.

Aivan sama mitä joku mulle sanoo tai js siinä on hiukankin ivallinen äänen sävy niin hetkellinen kuolema on valmis. Saatan päivän aikana itkeä monta kertaa. Tänään koulussa kun sain rakkaaltani askin kun pyysin häntä sellaista hakemaan oli hän sitä aikasemmin käynyt jo tupakalla, minä siinä sitten viisaana tyttönä keskellä koulun käytävää pidättelen kyyneleitäni ja rupeen ajattelemattomasti vinkumaan sitä kuinka haluan hänen olevan enemmän kanssani. Käyttäydyn oikeasti kun mikäkin pikku kakara. Ei ihme jos kaikilla ennemmin tai myöhemmin palavat hermot kanssani.

Olen harkinnut että lopettaisin valittamisen ja yrittäisin kerrankin olla ihmisten mieliksi. 

Mutta miten se tässä mielentilassa enään onnistuu?

Jos tietäisin että joku tuttu lukee tätä, olen pahoillani.. Kaikesta mielipahasta mitä olen aiheuttanut, niistä ilkeistä sanoista joita olen sanonut, niistä turhista keskiyön keskusteluista joissa kerron vain että haluan kuolla ja en jaksa.. Olen pahoillani kaikesta. Oikeasti.. Antakaa mulle anteeksi ja voimaa selvittää mun kaikki ongelmat.

Tässä itkuntuhruisilla silmilläni en jaksa ruveta tarkistamaan tekstiä, joten ainakin se näyttää aidolta kun on kirjoitusvirheitä täynnä.

Mä olen tyhmä..

Mä olen vitun tyhmä ihminen, aivoton, idiootti, täysnolla ja luuseri.

En osaa luottaa, epäilen.

En osaa olla iloinen, en vaa vittu osaa hymyillä.

Mä vaan inisen mulle tärkeimmälle ihmiselle, kuinka paska mä oon.

Kuinka monta kertaa tajunnu et, ei kukaan voi rakastaa itsetuhoista paskaa.

Sitä joka ei oo koskaan ilonen, sitä joka vaan itkee ja valittaa.

Välillä vaan turhaudun, etin vikoja itsestäni, kerron ne sulle etkä reagoi.

En vain osaa hänelle selittää mikä mulla on. Joskus toivoisin että voisin jakaa ajatukseni.

Kertoa ihmiselle miltä musta tuntuu, kuinka pyörremyrsy valtaa aivot ja silmät tummuu.

Kuinka iloiset ajatukset muuttuvat kuoleman läsnäoloksi.

Uskallan jopa välillä epäillä että ei hän oikeasti välitä. Mutta en voi sille mitään. Pää hajoaa, pieniin palasiin enkä enään edes jaksa yrittää kasata palasia yhteen. Kaipaisin vain olkapäätä jota vasten nojautua, rintakehää jota vasten painaa pään ja itkeä, lohduttavia sanoja ja sen että joku vain kuuntelisi.

Vedän johopäätöksiä, oon paska tyttöystävä. Jos et vastaa viimeiseen viestiini jossa on pelkkä hymiö tulen surulliseksi. Kun et koskaan aloita keskusteluita, ja sanot että ei oo mitään mistä puhua, se satuttaa. Koska ainoa asia jota haluaisin tällä hetkellä katsoa olet sinä, haluaisin vain puhua sulle, kasvokkain tai puhelimessa ihan sama! Olet minulle maailman tärkein enkä jaksa tätä yksin jos minulla ei ole ihmistä johon tukeutua. Ihmistä jolle valittaa, ihmistä jolle kertoa että on paha olo.

Kuunnella ja katsoa kun nukut. Mulla on seurassasi turvallista, lämmintä enkä pelkää, mutta osaan taas epäillä ettet halua enään viettää aikaa kanssani. Olet seurassani niin vaivaantunut, tulen surulliseksi kun katson sinua etkä nauti seurastani niikuin ennen. 

Näen välillä vielläki unia siitä kuinka tapasimme ja ne hetket olivat elämäni tärkeimmät. 

Kärsin niin helvetisti läheisyyden kaipuusta ja siitä että joku oikeasti haluaa sua.

Tällä tekstil haluan vain sun tietävän että olet minulle maailman tärkein ja rakastan vain sua. 

Vaikka tiuskin sulle ja olen kusipää se tarkoittaa vain sitä että välitän ja tarvitsen sua.

Jos sanon jotain pahaa en tarkoita sitä.

Jos epäilen jotain, sekin merkkaa vain kuinka saatanan tärkeä olet minulle, koska olen mustasukkainen kuin helvetti enkä halua että otat muita tilalleni.. Haluan olla kanssasi ikuisesti ;-; 

Kuusikuukautta olet minua jaksanut, toivottavasti rakkauskestää vielä kauan.

Mä revin koht mun pään irti, saatana.

Pistää vihaks oon nii aikaan saamaton paska.
En tee mitään ajallaan, siirrän aina tapaamisia enkä edes mee niihin.
Enkä siis nyt puhu mistään psykologista vaan siis ihan ystävistä, ei mul oo munaa hankkii apuu.
Oon vaan niin väsynyt, ja allapäin etten vaan yksinkertaisesti jaksa ketään.
En tee sitä ilkeyttäni tai mitään, ja olen pahoillani siitä!

Myös mun voimia on vienyt se et oon ollut sairaalassa kahdesti kuukauden sisällä.
Viimeksi jouduin oikein viettämään siellä yön.
Mulla löytyi suunnilleen kuukausi sitten noin 4cm x 5cm iso kasvain, vasemman puolen munan johtimesta. Ne kivut mitä se aiuheuttaa välillä on jotain aivan sietämätöntä. Itken vain enkä pääse edes vessaan kun liikkuminen sattuu.
No noin 2vk sitten se kipu uusiutui ja mentiin sairaalaan, jossa sitten tehtiin tutkimuksia ja todettiin että sen koko on kasvanut 6cm x 7cm kokoiseksi. Kivut olivat silloin olleet jo yli vuorokauden ja lääkäri pääti että se on pakko leikata. Joten jäin yöksi sinne.
Jäin sinne yksin, pelottavaan TYKS'iin, naisten tautien vuodeosastolle. Itkin vain mun sängyssä ja mietin et jos mä kuolen.. Nukahdin siinä sitten kipulääkkeiden saattelemana ja heräsin aamulla siihen että huoneeseen saapui ihmisiä.
Sain kuulla et mua ei leikata, koska oon liian nuori ja en sais sen takia välttämättä ikinä lasta. (Jos ees haluaisin...hyi)
Ja ne sitten rupesi suunnittelemaan jotain hellävaraisempaa leikausta mutta sitä oli sitten pakko odotella hetki.
No kotiin päästyä venailin pariviikkoa että saisin leikkaus ajan, ja kuinka ollakkaan se tuli.. Mutta petyin, se on vasta kahden VITUN kuukauden päästä. Mä oikeesti pelkään niitä kipuja. Mitä jos ne alkaa taas?? Mitä kun meil ei ole kun yksi auto ja vanhemmat töissä, ja äiti viellä hoitaa työkseen lapsia, ei se voi minnekkään lähteä. Isä käyttää työkseen sitä autoa jolla se ajelee ympäri suomea.

Jänityksellä kattellaan eteenpäin mitä tapahtuu.