Pakkanen puraisee poskea ja nenänpäätä. Hengitys höyryää.
Huurre on rakentanut kauniin kuvion ikkunanpieleen, auton ikkunat kimmeltävät
Syksyn kellastamat lehdet rutisevat jalkojen alla, pieni tuulenvire menee läpi liian ohkaisesta takista.
Hierot käsiäsi yhteen,
kiristät tahtia.
Huokaiset
Se oli kai siinä sitten.
Kello vierii eteenpäin tuskallisen hitaasti, tuntuu kuin aika ei menisi ollenkaan eteenpäin. Teet töitä jotka eivät toimenkuvaasi todellakaan kuulu. Heräät joka aamu zombina ja kiroat sitä että edes heräsit tänään. Kävelet autopilotilla töihin ja toimit siellä ilman sen suurempia ajatuksia. Yhden päivän vapaapäivä välissä ei tee muuta kuin hallaa, sillä et ehdi palautumaan. Työpäiväsi ovat pidentyneet ja istumatyö vaatii asioita joita et edes muistanut. Huokaus. Olen kokoajan väsynyt, uupunut, ja iloton. Päässä pyörii ajatuksia jotka eivät siellä saisi todellakaan liikkua, ja kaikki on hankalaa.
Se on uupumus joka nostaa päätään. Se joka on ollut kauan poissa, mutta kaiken viime aikaisien tapahtumien jälkeen möyrii syvältä sisuksistani vapaaksi. Se on tukahdutettua raivoa, surua, hämäriä ajatuksia ja itsensä kieltämistä. Ne ovat asioita joita yrittää pitää kauan itsellään, mutta loppujen lopuksi se taakka mitä kantaa on liian iso. Se on vaikuttanut ruokailuun, oman kehon kuvaan sekä ystävyyssuhteisiin.
Hyvällä omalla tunnolla vaikkakin pienillä valkoisilla valheilla sain junailtua itselleni 4 päivän vapaan. Se alkaa tänään, ja päättyy maanantaina. Se jos jokin tulee taas tarpeeseen. Nyt lupaan itselleni etten tee mitään asioita jotka eivät kuulu minulle, ja voin viettää vihdoin vapaat jotka eivät kuormita minua yhtään.
Voin olla tai olla olematta, voin sulkea puhelimen ja olla hiljaiselossa. Voin juoda litran viiniä ja kuunnella musiikkia. Syödä hyvin tai olla syömättä, ilman että tarvitsee miettiä vaikuttaako se päivän suorituskykyyn.
....
Palaan sorvin äärelle taas piakkoin, mutta nyt mä lepään. Luvalla ja rauhassa.
Kun pakotat itsesi tekemään asioita vaikka et jaksa. Et jaksa nähdä ihmisiä, ja alat kuuntelemaan heidän valitustaan siitä, että teet aina oharit ja et pidä kiinni asioista jotka lupasit. Tiedän.
Olen pahoillani siitä, olen sosiaalisesti sellainen ihminen, että käytän itsestäni joko 100% tai en ollenkaan, ja kun käytän sen 100% ihmissuhteisiini niin kulutan itseni sekä voimavarani loppuun ja tarvitsen aikaa latautua uudestaan. Se on turhauttavaa. Olen ikäänkuin luonut itselleni sellaisen muotin, johon on aina sovittava tai muuten en ole hyvä. Ja ihmiset kuvailevat sitä että olen aina niin iloinen. Hah, paskat. Huumori ja itseironia sekä kaiken heittäminen leikiksi on vain osa suojautumismekanismia jolla yritän pitää 'kaikki on ihan hyvin' roolini päällä.
Ja nyt mua vähän pelottaa, olen tietentahtoen hyppäämässä parisuhteeseen, tai jos sitä voi joksikin sellaiseksi kutsua. Juttu? Säätö? Ei ei säätö, niitä mulla on ollut viinan ja huumeiden täyteisinä aikoina, ei nyt. Mä olen järkyttynyt siitä, miten tämä nyt tähän meni. 5 vuotta haikailin hänen perään, tässä oli vähän kaikkea molemmilla; parisuhteita aikoinaan ja alkoholiin päin meneväisyyttä, sekä välimatka. Nyt on vain alkoholi ja välimatka. Olen hyville ystävilleni toitottanut että kattokaa vaan että mä olen se sinkku ystävä vuosien päästä joka tarjoaa hädän hetkellä olkapäätä ja pullollista viiniä. Ei, ei pullollista, vaan 3l viinitonkkaa. Joten en nyt oikein tiedä miten päin tässä olisi, en tiedä miten käyttäytyä, oikeastaan en tiedä mitä puhua, koska pieni sisäinen perfektionisti nostaa päätään. Todennäköisesti kun sanon jotain tyhmää häviän. Sekä se riittämättömyyden tunne joka on aina ollut.
Ajoinko mä itseni nyt syvään päätyyn ja aiheutan tahallani jonkun katastrofin? En tiedä se jää nähtäväksi.
Mutta sen tiedän, että vihaan aamuvuoroja ja viikonloppu sellaisia. ugh.
Vitun syksy. Kylmä, märkä, tuulista, pimeää, ankeaa. Perkele. Mulla on kylmä ja väsy kokoajan. Ja kaamosmasennus ja ankara kestovitutus lyö päälle tuhannen vaahteralehden voimin, jotka tippuu kuin neulaset maaliskuisesta joulukuusesta. VITTU. :)
Onneksi on viikonloppu, tämä tuli tarpeeseen.
Viime punnituksesta on aikaa. Olen aika pitkälti elänyt kesän pää perseessä tehden töitä ja jaksaen eteenpäin päivä kerrallaan. Kaikkea ei niin kivaa on tapahtunut, joka taas on aiheuttanut takaraivossa 'hälläväliä olotilan' ja se saa mut ahtamaan itseeni ruokaa, herkkuja, limuja kaikkea niin paljon että itseänikin jo ahdistaa ajatus. Vaa'an numero näytti 80 kiloa. Tasan 80. Mä olen lihonut vuodessa 20 kiloa. KAKSIKYMMENTÄ.
Tottakai mä olen sentiennyt että olen paisunut kuin pullataikina tässä viime aikoina, mutta voi ristus. No ainakin mulle on kasvanut tissit. :---)
Toki tässä on ollut vähän kaikkea; rakkaan ystävän kuolema, työnkuvan vaihto hetkellisesti istumatyöhön, stressi. Mutta ne on vain tekosyitä, tekosyitä sille etten soimaisi itseäni niin paljoa, tekosyitä sille että voin olla pullukka. Pullukka kenen jenkkakahvat pursuavat housujen yli kuin mikäkin hiivataikina kohotessaan. Pullukka kenen käsistä tuttava puhuu sanoilla 'siivet'. Vittu. Mä olen aina ollut 'alleista' hyvin häpeissäni, mutta nyt kun nään että mun käsiin on kertynyt selluliittia ja ne oikeasti ovat siivekkeet, mua ahdistaa. Mua ahdistaa istumatyön jälkeen turvonneet jalat ja nilkat, jotka muistuttavat tukkeja. Mua ahdistaa mun kaksoisleuka ja pyöristyneet posket. Mun on aika tehdä muutos, aloittaa kuntoilemaan ja tehdä se yksi ikuisuuden kestävä lupaus itselleni. Se lupaus että mä laihdun. Olemattomiin. Olla kaunis kuin keiju, kevyt kuin höyhen, läpinäkyvä niin kuin lasienkeli.
Olla taas ilmaa, näkymätön, pieni.
On taas aika palata samaan vanhaan kaavaan. Olla se mitä olin ennen, se mihin olen alitajuntaisesti kasvanut. Olla taas Lasienkeli.
Koska näin mulla ei ole hyvä olla, näin mä en voi jatkaa mun elämää. Kohta mä huomaan että olen jättimäinen. Nyt on aika kääntää kelkka. NYT.
Miniloma on lusittu, lähdin puoleksi viikkoa suomen pääkaupunkiin Helsinkiin ja voin sanoa, että se kävi kulttuurilomasta se. Jotenkin tuntui että tuli tarpeeseen vain olla ympäristössä jossa ei kävele hyvänpäivän tuttuja vastaan, sai syödä hoteellilla aamupalaa ja hetken vain olla.Kaikkien rahahuolien ja suurien menoerien jälkeen pystyi hyvällä omallatunnolla käyttämään sitä rahaa, kun kaikki tarvittava oli maksettu tältä kuulta. Vaikka huono omatunto painaakin siitä, että tuli syötyä neljä päivää ulkona illalliset ja sitten aamupalat hotellilla (en ole syönyt noin 10 vuoteen aamupalaa jos olen kotona). Hotelli oli todella hieno, meillä oli joku kingsize 2m x 2m parivuode kaverin kanssa ja oli satiiniverhoa ja ikkunalautaa jossa pystyi istumaan ja juomaan viiniä. Voin sanoa että elin hetken jonkun muun elämää. Sovittiin kaverin kanssa, että ei puhuta mistään töistä tai mistään negatiivisista asioista vaan otetaan tämä aika vain meille, ja jessus olin sen tarpeessa. Hetken sain olla oman elämäni kuningatar. Nyt on tili tyhjä ja levännyt olo.
Kotiin palatessani minua odotti taas muuttosavotta, tyhjä jääkaappi, vaaka ja arjen velvollisuudet sekä tieto tulevista hautajaisista. Voisin lähteä takaisin, mutta töitä on tehtävä ja velvollisuudet suoritettava.
Tyhjiö. Tyhjä. Kuori. Ikävä. Ikuisuus.
Jotenkaan sitä ei tajua, miten hennon ohuella langalla meistä jokainen roikkuu elämässä mukana. Kuinka toisia käytännössä pitää itsestään selvyytenä, koska he ovat siinä. Kunnes eivät enää ole. Kuinka odottaa toista saapuvaksi, mutta hän ei enää saavu. Kuinka odottaa toisen vastaavan viesteihisi, kun olet kertonut jostain mistä halusit kertoa. Kuinka sydäntä viiltävä tunne on nähdä asioita joita olet toiselta saanut, tai jotka muistuttavat sinua toisesta, ja niistä hetkistä yhdessä.
Kuinka kamala tunne on se kun huomaa liian myöhään kuinka tärkeä ihminen sinulle oikeasti oli. Asiat konkretisoituu hieman liian myöhään.
Muistakaa kertoa teidän läheisille ihmisille kuinka tärkeitä he ovat, ja kuinka paljon arvostatte heidän läsnäoloa ja aikaa. Oli se sitten vanhempi, isovanhempi, ystävä, sukulainen, puoliso, jokin muu tärkeä henkilö.
Kauheita uutisia,
Aamu alkaa sillä kun luen viestin missä sanotaan, että sano mun äidille ja siskolle että olen pahoillani. Pieni pelko perseessä menen töihin, ja saan kuulla että kyseinen henkilö on ampunut itseään päähän ja makaa teholla. TEHOLLA. Tä on mun syytä. Jos olisin ollut hereillä kun hän on viestin laittanut olisin voinut auttaa, tai jos hän ei olisi ikinä muhun ihastunut ja mä en olisi torjunut häntä ja pitänyt vaan kaverina kaikki voisi olla okei. Kaikki. Joka ikinen kerta kun hän on linkannut jonkun surullisen biisin jonnekkin tai julkaissut kuvan jossa jollain tapaa viistetään kuolemaa tai jotain lähellä olevaa aihetta, mulla on aina noussut huoli. Kuitenkin ennen on aina asia selvinnyt ja henkilö löytynyt ehjänä, mutta nyt. Nyt on tilanne aivan toinen.
Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä, mä en tiedä pitäiskö mun sanoa mun pomolle, että lähden kotiin. Vai mitä mun pitäisi tehdä. Mä en tiedä edes mitä mun päässä liikkuu tällä hetkellä, ajatukset on ihan sumuisia ja meen autopilotilla eteenpäin. Paska päivä, paska paska paska PASKA päivä. Vittu. Kiitos ja anteeksi.
(varsinaisesti oli vain omien ajatuksien tyhjentämistä, tai niiden vähien mitä siellä päässä nyt liikkui)
Paastoa ja paastoa sekä vähän valitusta.
Olen nyt mennyt jokatoisen paastolla, niiden välipäivinä syönyt noin max. 400 kcal edestä jotain pientä. Välttämättä tämäkään ei ole ylittnyt joinakin päivinä, sillä motivaatio ruoan syömiseenkin näillä keleillä on puhdas nolla.
Ostin uudet lenkkarit lenkkeilyintoa nostamaan ja olen saanut asuntoasiaa eteenpäin, se olisi kuunvaihteessa heipat tälle kaupungille. Toki ristiriitaisuuksia tämä vähän herättää, sillä mulla on elokuu täällä aina välillä töitä, niin joudunkohan tällä hetkellä autottomana ihmisenä menemään junalla vai löydänköhän ratkaisun. Nyt mulla on ollut kaverin auto käytössä, kun hän menetti korttinsa sekä luultavasti kun hän astuu vankilan harmaisiin, mutta tässä välissä olen hieman kysymysmerkkinä.
Lisäksi ahdistaa laivamatka nyt tulevana viikonloppuna. Olen lupautunut näyttämään miten ryypätään, mutta 12 päivän työputken jälkeen taidankin olla ensimmäinen kuka simahtaa. Entä mitä vittua mä syön siellä, tai mitä juon. Kossuvissyä? Vodkasoodaa? Pyhää henkeä ja valoa?
Lisäksi koko reissu ahdistaa sillä tavalla että meitä on 10 henkinen kööri lähdössä, yksi pariskunta joilla on miehen osalta vihaa ja kiukkua aina yhdenkin oluen jälkeen. Loput ovat miehiä ja sitten minä. Pojat ovat ryypäneet nyt 10 päivää ja olen aivan 100% varma ettei nukkumaan mennä heti pilkun jälkeen (jos siis selviän edes sinne saakka), vaan hyttibileet ovat luultavasti pakolliset. Mutta entkä kun mulla ja yhdellä toisella on isompi parivuode hytti, joten toivon kautta kiven ja oman pääni, että kaikki tulee sinne renkkumaan kun haluan nukkumaan koska se hytti on tilavampi.
No saas nähdä mitäköhän tästä kaaoksesta tulee, toivottavasti hyvä reissu, sillä kyseessä on järjestäjän synttärit.
Ei ole hyvä olla, ei missään muodossa. Olen yrittänyt kehopositiivisuus juttuja, mutta aina ne lipsuu siihen että ahdistun omasta kehosta. Pienet asiat häiritsevät kuten kertynyt selluliitti käsiin. Käsiin??!. Ja niitä korostaa vielä toisen käden ikuisuuksien ajan olleet arvet muistutuksena siitä mitä joskus on ollut.
Ahdistaa kun joku huomauttaa arvista tai siitä että on painoa neidillä vähän kertynyt. Ai on vai? Sen siitä saa kun painaa hikihatussa töitä ja syö pasaruokaa kun ei ehdi tekemään terveellistä safkaa. Tyhmä, tyhmä minä helvetti. Mutta ei surkuttelu auta, pakko tehdä jotakin. Taas, tyhjiä lupauksia. Motivaation puuskia ja paha oloa.
Romantisointia vanhoja aikoja kohtaan, ja herkistymisiä kun löysin vanhan mp3-soittimen niiltä ajoilta.
Aikoja joista kaverit muistuttelee sanoilla pieni ja hento. No vittu niin olin, nyt tajuan ja näen. Ja haluan takaisin. En kestä tätä.
___
Samalla uusia tuulia puhaltaa. Olen muuttamassa pois nykyisestä asuinpaikasta isompaan kaupunkiin. Hieman jännittää, mutta enpä mä yksin tälläkään kertaa muuta, vaikka olisi varmaan suotavaa. Totesin tuossa vain, että mun palkasta menee melkein puolet parkkeihin ja matkoihin kun auton kanssa ajanut tätä väliä nyt vuoden. Kuvitelkaa se, että mulla meni 14 päivän työurakan aikana parkkimaksuja 220€. Töitä mulla on enemmän kuin laki sallii, tälläkin hetkellä 9/12 työvuoro. Pian se on ohi, voin pitää päivän vapaata ja aloittaa uudelleen.
(En omista kuvia)
On sunnuntai ja istun työpaikan koneen ääressä, teen nyt kolmatta päivää työtä jota tein joskus muutamia vuosia sitten kokopäiväisesti ja olo on rauhallinen. Eilinen oli kiva päivä, vaikka söinkin töissä pitsaa ja illalla veljeni ja kavereideni kanssa kiipeilyn päätteeksi pikaruokaa, tunnen levollisuutta. Mieltä lämmitti se, että vanhan kaveripiirin ihmiset järjestivät kiipeilypäivän, vaikka kovinkaan moni ei osallistunut niin silti pääsin itse osalliseksi siihen. Koin jollakin tavalla itseni arvokkaaksi ja onnistuneeksi ihmisenä, että vuosien jälkeen minua vielä pyydettiin johonkin.
Tänään pääsen aikaisin töistä, ja ajattelin katsoa leffaa ja vain olla. Ekaa kertaa viikkoihin mulla on ylimääräisiä tunteja vain olla. Toisaalta tämä hieman pelottaa jos retkahdan syömään paskaruokaa tai alkaa ahdistamaan tekemättömyys, mutta riski on otettava.
Mä olen yhä täällä,
hiljaisuudessa, kiireessä.
Epätoivossa, ahdingossa.
Päättymättömässä kierteessä,
jaksamattomuudessa,
hiljaa käperryn itseeni
kuiskaan
'Kyllä tämä tästä'.
Aika lipuu nopeasti ohi, vasta oli syksy, sitten talvi, lunta tuiskusi ja joka paikka pursusi valkoista kylmää hyhmää. Nyt kun astuu ulos kasvoille lyö lämpimähkö tuulahdus ja kesäinen tuoksu. Sadekelitkään eivät haittaa sillä siitä syntyy tuttu ja turvallinen tuoksu. Kaiken luulisi olevan hyvin. Tai ainakin luulisi.
Olen miettinyt tänne päivittäväni asioita, mutta asia aina vain jää ja tulee muka jotain esteitä, jotka oikeasti ovat vain tekosyitä. Mulla ei mene hyvin. Mulla ei mene huonostikkaan. Jotain siltä väliltä keinahdellen välillä toiselta puolelta toiselle puolelle ja niin edelleen. Alkoholia on kulunut hävyttömän paljon ja siitä johtuvia sumuisia muistoja. Onhan mulla hauskaakin ollut mutta nyt mun haimalla on joku ongelma ja mun lipaasiarvot heittelehtivät miten sattuu, oksennan krapulassa verta ja voin muutenkin huonosti. Mun elämässä ei tällä hetkellä ole muuta kuin työt ja 'huvit'. Olen löytänyt uuden porukan jossa olla, mutta mulla on silti ulkopuolinen olo. Mä en tiedä johtuuko se siitä että olen nainen, ja mun ainoa tarkoitus siinä on olla se palkinto minkä joku mahdollisesti saa, vai vain siitä että en pysty olemaan ajattelematta tällä hetkellä mitään turhaa vapaa-ajallani.
Tästä johtuen olen nyt tehnyt töitä pääsääntöisesti vain sulkeakseni kaiken elämän pois mun päästä. Pystyn monotonisesti tekemään töitä ja sulkemaan kaiken ylimääräisen sielä pois. Ei mitään arkisia asioita, vain työkaverit ja työ. Mulla on nyt 14 päivän työputkesta menossa päivä 6, ja eilinen oli töitä 06:00-21:00, vaihdoin työpaikkaakin iltasella. Syömiset pystyn karsimaan minimiin kun olen pitkää päivää, sillä silloin mulle ei jää aikaa ja jaksamista syödä mitään vapaa-ajalla.
Mutta on mulle tapahtunut hyväkin asia, meille tuli maanantaina kissa. Tai mun kämppikselle, mutta on se kai vähän minunkin, toki näin sen vasta ekaa kertaa perjantaina.
Nyt uidaan taas syvissä vesissä. Vanha ystävä bulimia nostaa taas päätään ja oksentamisen tuoma nautinto ja tyhjä vatsa katumuksen jälkeen tuntuvat hyvältä. Juuri kun tuntui siltä että kaikki loksahtaa hyvin paikoilleen niin töitä ei ole, rahat alkaa hupenemaan ja auto hajosi.
Kuinka ollakkaan että mulle sattuu niin elokuvamainen tapahtuma, että moottorista irtoaa pieni pultti, joka on käytössä ja tärinästä johtuen sukeltanut syvälle auton sisuksiin imaisee itseensä niin suuren voiman, että koko saatanan moottori leikkaa kiinni. Millä vitun logiikalla, juuri mulle käy näin. Se auto oli juuri saatu kuntoon ja se oli mun unelma. Sen laittamiseen meni puoli vitun vuotta ja nyt se makaa taas tallissa käyttämättömänä ja ruostuu sinne.
Kuinka ollakkaan, että sipsiä ahmiessani tässä yksi päivä sain kuningasidean nähtyäni peilistä turvotuksen että on hyvä idea oksentaa. Kuinka ollakkaan aivoni käsitti sen niin, että on vitun hyvä idea tehdä se uudelleen. Ja uudelleen, aina kun peilikuva ei miellytäkkään minua itseäni. On siitä varmaan 4 vuotta kun olen viimeksi tästä syystä oksentanut.
Kaikenlisäksi mun piti pitää raitis tammikuu kaikista päihteistä paitsi alkoholista, villin uudenvuoden jälkeen, mutta kuinka ollakkaan auton hajoaminen ja muutenkin maansa myyneenä mä keräsin luuni ja menin alkoon. Sieltä tarttui mukaan viiniä, likööriä ja viinaa. Ei siinä, kai se on mun oma tapa käsitellä asioita, mutta olen vähän pettynyt itseeni. En osaa jäädä vain alkoholiin. Tahdon seuraa, tahdon nyt tänne jonkun joka kertoo mulle sen, että hei kaikki kyllä kääntyy paremmaksi. Vaikka en siihen lauseeseen uskoisikaan, se helpottaisi nyt.
Olen todella turhautunut, tahdon seuraa. Ajattelin että kutsuisin ihmisiä tänne kanssani viettämään iltaa, mutta nyt en enään tiedä että haluanko edes nähdä ketään. Voisin vain tehdä hervantalaisen benjihypyn tosta parvekkeelta. Vittu että voi turhauttaa. Vittu. VITTU.
(Impulsiivinen sanaoksennus, en odota että sinä mahdollisesti ymmärrät, oli vain pakko purkaa ajatuksia.)
