35.

Joulunpyhien jälkeen ja kaikkien rakkaiden tämänhetkinen olemassa olo sai mut yksi yö pohtimaan itseäni ja vanhoja tuttuja. 

Mitäköhän kuuluu heille joiden kanssa oli näissä piireissä tekemisissä ennen? Se on asia kun näistä piireistä lähtee, ei uskalla enää ottaa heihin yhteyttä. He ovat joko voittaneet itsensä tai hävinneet. Jokainen määrittää sanalle 'voittaminen' ja 'häviäminen' tässä kontekstissa oman tarkoituksensa. Se on kupla jota ei halua rikkoa, eihän kukaan haluaisi että menneisyydestä luiset sormet tarrautuisivat uudelleen olkapäähäsi, ihan vain kysyäkseen 'mitä sulle kuuluu?'. Kuuluin monien vuosien ajan ryhmään jossa oli läjäpäin tyttöjä painimassa samojen ongelmien kanssa, osan kanssa joskus näinkin, he olivat suurin tuki ja turva silloin, henkilöitä joiden kanssa kasvaa ja jutella asioista kun ei ollut ketään muuta. Monien vuosien ajan sieltä tippui porukkaa pois, jokainen omasta henkilökohtaisesta syystä. Nykyään kun avaan puhelimen ja katson ryhmiä, ryhmä on edelleen siellä. Poistuin sieltä joskus aikanaan, olisikohan ollut lukion ensimmäisellä vuodella ja siitä on vierähtänyt monen monituista vuotta. Seuraan osaa tytöistä joissakin sosiaalisissa medioissa ja he näyttävät voivan hyvin. En tiedä kunnolla, mutta ainakin toivon niin.

Samoin blogin puolella olevista ihmisistä joita joskus aikanaan tsemppaili ja seurasi, osa jatkaa edelleen, osa piti taukoa samalla tavalla kuin minä ja osa on hävinnyt. Sydämeni kipuilee joka kerta kun avaan jonkin vanhan blogin jota ennen seurasin ja jonka teksti tuntui siltä että hän olisi kuin toinen minä, on edelleen paikallaan mutta henkilö ei. Näissä tilanteissa ei ikinä tiedä mitä on tapahtunut, onko tullut äkkikääntö tavoissa ja matka kohti valoa, vai onko siirrytty ajasta ikuisuuteen.

Samoin se on saanut pohtimaan itseäni, ja omia ystäviäni. Muutin omaan asuntoon, toiselle paikkakunnalle. Ei se kaukana ole, mutta silti riittävän kaukana siihen että jos en omista syitä jaksaa pitää yhteyttä ja vaan olen, niin eivät he tiedä olenko välttämättä edes elossa. Olen kiitollinen heille jotka jaksavat päivitellä kuulumisiaan ja kysyvät minua erilaisiin rientoihin. Se saa minut tuntemaan kerrankin tärkeäksi. Mutta toisaalta takaraivossa on se ajatus siitä, että onko se vain sääliä. Olenko heidän mielestään jotenkin niin säälittävä tapaus, että he eivät kestäisi omatunnon kolkuttamistaan jos eivät pitäisi enää yhteyttä. 

Olen aina ollut omistushaluinen, ja se johtuu lapsuudentraumasta joka juontaa juurensa menetykseen. Yritän pitää ihmisistä kynsihampain kiinni ja loukkaannun jos heillä on joku muu kuin minä. En  tokikaan näytä sitä, koska tiedän sen olevan niin väärin kuin jokin asia vain voi olla. Vaan kidutan itseäni hiljaa asialla ja rankaisen itseäni siitä, etten voi olla täydellinen ja kaikkien rakastama. Vertailen 'korvaajaani' omiin fyysisiin ominaisuuksiin ja huomaan niin paljon itsessäni epäkohtia. Tavallaan henkisesti heitän lisää bensaa liekkeihin ja aiheutan itselleni sellaisen kuopan josta on vaikea kaivautua ylös. En ole sitä ikinä kenellekkään varmaan sanonut, ainakaan selvinpäin, sillä onhan se omalla tavalla aika sairasta. Ei ketään voi omistaa, ei kumppaneita, sisaruksia, vanhepia eikä todellakaan kavereita.

34.

 Kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu. Ei työt, ei arki, ei kaverisuhteet, ei rakkausjutut. Elämä on aina yhtä ympäripyöreää pettymystä, jossa kerta toisensa jälkeen saa pettyä. Mutta jostain syystä sitä aina nostaa päätään kaikesta huolimatta. 

Sanotaan, että me ollaan synnytty selviytymään. Väärin. Me pakotetaan itsemme kaikesta paskasta huolimatta ottamaan iskut kasvoillemme ja tyytymään tilanteeseen, joskus jopa käännämme toisen posken. Se tuntuu pahalta, sillä aina ei todellakaan ole niin. Kuka päättää kenelle kaikki paska aina kaatuu niskaan, miksi tuntuu että se on aina se yksi ja tietty henkilö. Onko epäonni korttitalo? Koska yhden negatiivisen asian seurauksena tuntuu aina leviävän koko pakka pitkin poikin. Minkä takia aina toitotetaan lohdutukseksi sanoja  'kyllä se siitä' ja 'pian koittaa paremmat ajat'. Entä jos paha olo ja epäonni on kroonista. Mitä jos siinä ominaisuuksien ruletissa minä sain osakseni Aku Ankan sinnikkyyden, mutta myös huonon tuurin? Mitä jos kohta huomaan kahlaavani kaulaa myöden paskassa, onko se minun syytä vai saanko syyttää jotakin muuta?

Mutta miksi me kestetään se? Minkä takia olemme joillekkin lojaaleja ja ihania, kuin taas joitakin me halveksimme katseellamme ja luomme odotuksia asioista. Minkä takia käytämme sanaa pettymys, jos puhumme samassa lauseessa henkilöstä. 'Olen niin pettynyt sinuun'. Kenen vuoksi sinä muka elät, että olet velvollinen kuulemaan jonkun muun olevan pettynyt sinuun? Onko kenelläkään oikeasti edes sellaista mahdollisuutta, että voisi olla pettynyt jonkin toisen teosta. Tottakai saa olla harmistunut ja surullinen, mutta ettäkö pettynyt? Ei kukaan täällä pallolla elä kenenkään muun takia kuin itsensä. Me miellytetään itseämme, emme toisia. 

Jos ensikerralla joku kertoo sinulle olevasi jotenkin sellainen mikä ei heitä miellytä. Käänny ympäri ja jätä se oman 'korkean' arvonsa kanssa kahdestaan. Sillä sinä elät vain kerran, sinä olet täällä vain miellyttääksesi itseäsi ja tehdessäsi itsesi onnelliseksi. Sinä riität ja sinä olet se minkä vuoksi sinä elät. 

~ Havupuiden helinä, neulasista lähtöisin, vihreän värin saadessaan, elon kanssa tanssiessaan, aina koittaa talvi. Ikivihreä, talven läpi sinnitellessään, muiden puiden kuollessa, sinä annat voimaa, sinä selviät, kunnes joku sinut kaataa. Pukee väreihin ja valoihin. Tuo lämpöön ja katselee kunnes kuolet, kunnes et ole enää vihreä ja täynnä eloa~

33.

 Painosta en tiedä, jotain hieman 70 kg alapuolella, luulisin, toivon.

Pitkä aika taas vierähti, ja tähän aikaan mahtuu paljon ahdistusta ja alamäkiä. Pääsin pitkästä aikaa töihin alalle mistä nautin, pääsin tekemään töitä kehollani ja sain hetkeksi puserrettua itsestäni sen tarmon mitä jatkamiseen tarvitsee. Sain kehuja ja kuulin onnistumisestani. Porukkani oli tilattu kahdelle seuraavallekkin viikonlopulle, mutta eikö kaikki peruuntunut koronan takia. Vitun vittu. 

Onko liikaa pyydetty, että tapahtuma-alalla työskentelevälle maksettaisiin edes jotain tukia? Olisiko? Koska työkkäri, olet alle 25 vuotta ja ilman ammatillista koulutusta et saa tukea. Aa OKEI! KIITOS!

No ainakaan ei ole rahaa ylimääräiseen, niin ei tarvitse huolehtia siitä että tulisi syötyäkään mitään. 

32.

Nyt onnistuu, olen saanut kaikki herkut kitkettyä pois, syönyt mahdollisimman vähän ja pyrkinut turvaruokiin joiden ravintoarvot ovat matalia. Tästä kun pyrkii pitämään minimaalisena heti alusta, niin enköhän selviä. En tiedä miksi kuulostan siltä kun tekisin tätä ensimmäistä kertaa, onhan mulla kokemusta jo vittu melkein 10 vuoden ajalta helvetti. Toki en näytä siltä. Voisin olla kevyt kuin höyhen, tai heiveröinen lasienkeli. Mutta tällä hetkellä olen kasa lihaa, läskiä, jänteitä ja luita. Neuropäättellisiä hermoja sekä verisuonia. Mutta aina voi jossitella. Musta voi tulla vielä jotain. Musta voi tulla pikkiriikkinen, vihdoin.

31.

Ruoka. Mulla on vihasuhde ruokaan, mutta järkiperäinen ajattelutapa siihen suhtautumiseen. Oon kasvanut perheessä jossa noudatettiin VHH-dieettiä kun asuin siellä. En osaa käsitellä esim, perunaa tai viljavalmisteita, eikä kehoni ole niitä oikeastaan ikinä tottunut hyödyntämään. Suurin rakkauteni on pitsa, mutta voi vittu yksikin puraisu ja olen kuin ilmapallo. Ihan kuin niiden mättäminen ei jo tarpeeksi toisi pahaa oloa, niin niiden satunnainen 'terveellinen' syöminen aiheuttaa vitunmoisen ilmapallo -efektin. 

Omassa kämpässä asuessani ensimmäiset kuukaudet mietin että no voin syödä mitä haluan, ja epäsäännöllisten ruokarytmien ja einesruoan ansiosta päällä oli kokoaikainen turvotus sekä hitaasti nouseva paino. (Ei hyvä.) 

Tässä tänään avatessani jääkaapin ja katsoessani ulos totesin että nyt se alkaa. Lopetan kaiken paskaruoan seinään, ja tartun itseäni niskasta kunnolla kiinni ja retuutan oikein kunnolla. 

Miten aikaansaamaton punkero ihminen voi oikein olla? Kun näkee itse peilistä virheet ja muutokset, minkä takia se ei tee asialle mitään? Miksi se antaa itsensä vain tuuduttautua ajatukseen, että ei se oikeasti niin paha asia ole. Teen huomenna asian eteen jos jaksan. No ehkä mä voin vielä tämän syödä ja aloitan huomenna sitten asioiden muuttamisen. 

Jos edes aluksi pääsisin 65 kiloon takaisin olisin tyytyväinen. Hetken.

Tiedostan myös sen, että osa painostani on nesteitä jotka kertyneet mm, suolan ja alkoholin takia kehooni. Ja se että työ on muuttunut fyysisemmäksi mitä se on ennen ollut, ja olen kerryttänyt lihasta.

Pitäisi vaan saada suunniteltua nyt jokin järkevä ratkaisu jolla en pala loppuun heti, ja no se tästä vielä puuttuisi. Baby steps. 

Tästä se lähtee, hitaasti mutta lähtee kuitenkin. Lupaan sen itselleni.

30.

 Mitä mä teen.

Mun hyvä ystäväni vajoaa syvälle maan rakoon pikkuhiljaa. Hän juuri erosi miehestään jonka kanssa oli helvetin iso omakotitalo, hevostalli ja kaikki muut hienoukset mitä vanhaan maatilaan kuului. Onnellinen parsuhde mikä ei ilmeisesti ollutkaan niin onnellinen ja lemmikkien lisäksi viitisen hevosta. Henkilö on aina ollut räiskyvä ja onnellinen, sellainen elämäniloinen ihminen. Ja eron jälkeen vaipunut syvälle päänsäsisään. Viime yönä ennen nukahtamistani keskustelin hänen kanssaan siitä, että missä ihmiset ovat kun niitä oikeasti tarvitaan (nii-i missä, sitä itsekin mietin joskus). Ja että elämä näyttää toivottomalta.
Hän on henkilö jolla omien sanojensa mukaan ei ole koskaan ollut taipuvuutta masentuneisuuteen tai mihinkään sen tyyppiseen. Tiedän, että mun pitäisi olla hyvä ystävä, mutta en osaa. Miten mä autan ja millä tavoin mä autan. Käy omatunnon päälle se, että hän kysyi mua seuraksi mutta en voinut kun oli aamuvuoro. Mitä jos  hän nyt tekeekin itselleen jotain. Haluaisin olla tukena, mutta olen aina töissä. 

Vittu vittu vittu.

29. Kaikki ja vähän enemmänkin

 Tuotanoinni nii. En oikein tiedä että mistä aloittaa, sillä viimeisestä kirjoituksesta on pieni ikuisuus aikaa. Huhtikuuta se taisi olla, ja moni asia on muuttunut. En voi sanoa sitä, että olisin vakaammalla pohjalla kuin aikaisemmin. En voi sanoa sitä, että elämä on mutkatonta.

Mutta pitkästä aikaa voin sanoa sen, että nautin. Asiat on minulla ihan hyvin. Olen muuttanut, olen töissä, minulla on oma auto ja ehkä jotain sutinaakin. Mutta edelleen takaraivossa kolkuttelee se minäkuvan vääristynyt minä. Puolessa vuodessa ei ole edes ajatustakaan ollut siitä, että olisin pitänyt itseäni jotenkin parantuneena. Vitut. Olen pitänyt itseni vain niin kiireisenä, että millekkään ylimääräiselle ei ole ollut aikaa. Salaa ehkä toivoin, että koronakilot olisivat vain jokin myytti, mutta voi helvetti että on tullut syötyä epäterveellisesti ja paskaruokaa työreissuilla ja niinä harvoina vapaapäivinä kun olen kotona oleskellut tyhjänpanttina.  En mä kuitenkaan ole paisunut kuin hiivataikina, mutta lihonut kuitenkin. Toki myönnän että lihasmassaakin on tullut lisää fyysisen työn takia, mutta eipä tuo oma pelastusrengas mihinkään ole hävinnyt. Kuitenkin ollaan alle 70 kilon. Kuitenkin.

Aloitetaan nyt vaikka purkamaan alkukesää. Mulla oli se vuoden kestänyt selibaatti joka meni sitten katketakseen yhden känni-illan päätteeksi. Henkilö on saman ikäinen kuin minä, mutta vähän sellainen alkoholisoitunut, varsinkin nyt kun hänen ajokorttinsa on ollut menetettynä jo tovin. Ihastuin häneen palavasti, uudelleen. Ei ole ensimmäinen kerta, sillä olemme tunteneet jo useamman vuoden mutta tekemisissä olleet vasta viimevuodesta tiiviimmin. Hänestä olen varmaan joskus takavuosina tänne kirjoitellut jotain, mutta jääköön se unholaan.
Tänä vuonna olen korjaillut välejäni vanhoihin tuttuihin muutenkin, ja yksi niistä on minun tämän hetkinen kämppis. Olen hänen olemassaolostaan niin kiitollinen, sillä se energia ja välittäminen mikä hänestä ryöppyää on sanoinkuvaamaton.
Myös työkuviot ovat muuttuneet radikaalisti siististä istumatyöstä tapahtuma- ja turvallisuusalalle. Sillä olen niillä harvoilla tämän kesän festareilla asiakkuuden sijaan ollutkin töissä ja helposti ollut työvuorossa 23h putkeen ja itkenyt sisäisiä kyyneleitä siitä että sattuu kaikkialle ja vettä sataa ja työtunteja olisi vielä edessä. Mutta rakastan sitä.

Työpaikalta on myös tarrautunut mukaan mieheke, mikä sinällään on vähän ongelmallinen tilanne, sillä olen helposti ahdistuva ihmismieli jos tunnen oloni hiemankaan piiritetyksi. Emme ole yhdessä, meillä on kyllä juttua, mutta hän on 30. Minä 21. Asia ei muuten hätkähdyttäisi, mutta minulla on hänen lapsensa kanssa vähemmän ikäeroa mitä itse mieheen, tämä vähän mietityttää. Ja hän on erittäin clingy.
Silti toisinaan haikailen siihen keväiseen mieheen. Perkele että on hankalaa. Haluan että minua kohdellaan kuin paskaa, jotta voin itkeä hänen perään ja kokea oloni torjutuksi. En halua, että kukaan kohtelee minua kuin prinsessaa. Helvetti auttakaa nyt saatana.

No eiköhän kaikki selviä, aikanaan.

Tämän hetken tavoitteista, pyrin tiputtamaan edelleen painoa. Edes 65 kiloon, sekin jo lohduttaisi hieman, koska tuota selluliittia ja ylimääräistä rasvakerrosta on hieman kertynyt.

Mutta olen palannut takaisin, toistaiseksi. 

Kunnes häviän taas.

28.

Mulla on sellanen olo, että mä vihdon onnistun. Paino on lähtenyt laskuun vihdoinkin ja se huitelee 65-67 kg paikkeilla. Riippuen toki siitä, että miten on nesteitä kehossa. Vielä ongelmana on mun laiskuus, ja se että työttömäksi jäätyäni olen vain maannut ja maannut. En kirjaimellisesti vuorokauden aikana välttämättä poistu ulkoilmaan ellen käy tupakalla. 

Mutta eilen, jumalauta mä olen ylpeä itestäni! Kävin parhaimman ystäväni kanssa grillaamassa, ja sen sijaan että oltaisiin menty lähimmälle grillimestalle, käveltiinkin 2.7 km järven toiseen päähän ja sitten n. 3.3 km takaisin autolle kiertäen koko järven. Suosittelen jollekkin jos Varsinais-Suomessa asuu ja tykkää kävellä luonnossa, niin Kuhankuonon retkeilyreitistöstä vahva suositus! Siellä on muutaman km pituisesta reitistä jopa 30 km pieneen vaellusreittiin. Me käveltiin se Savojärven kierros joka on 6 km, ja siintää metsää, suo alueita ja järvimaisemaa. 

Lähdettiin liikenteeseen joskus puoli yhdeksän maissa, ja saavuttiin laavulle juuri auringon laskuhetkellä. Maisemat oli henkeäsalpaavat varsinkin pitkospuilla ja kalliolla aivan järven tuntumassa. Aivan tyyntä ja taivas oli kun maalaus. Nautin!

Enää mun pitäisi keksiä mitä mä teen seuraavaksi. 

Rahat loppuu, työt loppuneet, talvi loppuu.

Korona.

Olut.

27.

Silmitön viha, pettymys. Tuntuu kuin osa omaa historiaa olisi poistunut. Julkaisin aikapäiviä sitten runoja täällä blogissa purkaakseni tunteita ja siirryin myöhemmin myös runosivustolle niitä julkaisemaan ja arkistoidaan että ne pysyisivät edes jollain tavalla tallessa. Jatkoin toimintaa siellä kaikki nämä vuodet ja nyt olin unohtanut yhden jäsenmaksun ja poof. Mulla ei ole tallella kuin kourallinen uusia ja ne mitä täällä on. Kaikki muut. Poissa

26.

Korona sitä, korona tätä. Corona peli, Corona olut. Coronavirus. Maailmanloppu. Rajat kiinni. ÖYHÖYH. Me kuollaan.

Nyt kaikki turvat tukkoon. Käsihygienia kuntoon. Yleinen hysteria sekä pelon lietsonta seis. Jos koet tarpeelliseksi hamstrata säilykkeitä ja vessapaperia, se on ok. Se on ihmisen luontainen tapa kontrolloida ja luoda turvan tuntua sillä, että voi kontrolloida pelon hetkellä jotakin. Älkää lynkatko. Älkää panikoiko. Ei tämä kauaa kestä, emmekä me kuole. Kiitos.

En halua avata mitään sosiaalista mediaa tämän vöyhötyksen takia.

25.

Ahdistaa. Ahdistaa enemmän kuin hetkeen. Viimeisen tekstin jälkeen on ollut outoja aikoja. On ollut iloa ja surua, päiviä jolloin on matkattu ympäri Suomea ja päiviä kun tuntui että sormen liikauttaminenkin tuntuu liian vaikealta. Painon kanssa ollaan vihdoin päästy laskusuuntaan. Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut kuitenkaan, ettei ole mitään BOOM! Hetken hiljaisuus ja olen melkein läpinäkyvä. Huomaan vain että vanha tuttu on herännyt haudanlevostaan ja kuiskii korvan ääressä kun avaan jääkaappia. 

Viiniä on virrannut, rahat on loppu ja unettomia öitä on enemmän kuin laki sallii. Työt on loppunut ja makaan vaan sängyssä suurimman osan sängyssä miettimässä asioita. Välillä vaan toivon että joku herättäisi mut ja pyytäisi vaikka kahville.

Alan olemaan väsynyt, väsyneempi kuin koskaan. 

Umpikujassa

24.

En oikein tiedä miksi avasin tämän teksti-osion. Ei minulla mitenkään erikoisemmin asiaa ole. Tahdoin vain sanoa, että pelkään.
Ihminen josta olen kiinnostunut ei ole vastannut mulle kahteen vuorokauteen. On tavanomaista, että hän nukkuu 24h putkeen, mutta että päälle 48h. Aiemmat hylkäyskokemukset nostavat päätään, on turvaton olo. Epätietoisuus kalvaa takaraivossa. Olen aina tietoinen kaikesta, ja jos jostakin ei kuulu niin otan selvää.
Hänen kohdallaan on vain pelko jopa siitä, että on poliisien hoivassa tai kuollut. Ahdistaa. Mitään muuta en halua tietää, kuin että on elossa. Olipas asia sitten ihan mikä tahansa, istui hän sitten tutkintavankeudessa tai sairaalassa, jonkun naisen luona tai kotona. Vihaan vain epätietoisuutta.

Mutta oli tilanne mikä tahansa, niin ei auta kuin istua alas ja odottaa. Odottaa. Hngh. Olen liian kärsimätön.

23.

Kuka päättää sen että mikä on normaali? Mikä luetellaan siihen että on hyvä olla? Entä huono? Missä menee yliajattelun raja ja raja siinä että on masentunut? Kuka sen päättää, ja onko se totta?
Mikä ylipäätään on totta? Mikä on se häilyvä raja toden ja epätoden välillä, mikä sen määrittää?

Uusi vuosi uudet kujeet. Ja vitut. Sama tyhmä minä tässä, yliajattelun syvässä valtameressä lipuu kohti uusia seikkailuita. Huomenna saatan olla töissä, mutta ylihuomenna kuollut tai vaikka maanpaossa. Ei sitä ikinä tiedä.

Saatoin myös 1.1.2020 kello 00:01:36 tehdä itselleni uudenvuoden lupauksen, ja se menee näin: älä luo itsellesi mitään tavoitteita, sillä pohjalta on hyvä lähteä ylöspäin, alaspäin et enää pääse.

Perkele. Ja niin, paino 69.6 kg. Eipä siinä kauaa kestänyt saada se vitun patteri siihen vaakaan.