Sanoit minua kauniiksi, suljit käteni omaasi ja halasit.
Tunsin oloni tärkeäksi ja haluuksi.
Olit elmäni valo ja kohokohta.
Jotain jonka näkemistä odotin yön jälkeen.
Aina kun olit poissa koulusta huoli oli suuri.
Ekat pusut, ne koulun portaikossa.
Halaukset ennen eroamista.
Se oli unelmaa.
Suurta sellaista.
Saatoit pyytää minua kauppaan mukaan ihan vain ettet kävelisi yksin.
Pistit mut aina etusialle, ja aina ihmettelin miksi.
Kirjoittelit ihania viestejä kun lohdutit,
tai kun olit menossa nukkumaan.
Sait mut nauramaan ihan pikku asioilla.
Pidit musta huolta, kysyit aina onko kaikki kunnossa.
Arvostin sitä.
Mutta nykyään.
Kun lähestyn ja yritän sulkea suuria käsiäsi omiini, torjut yritykseni.
Halaat vain lyhyesti ja pakolla, et anna ujoja pusuja otsalle.
Jos mua harmittaa, et lohduta enään vaan olet hiljaa.
Saatat ehkä yrittää halata ja jos siinä torjun yrityksesi luovutat ja lähdet pois.
Vaikka yritän vain saada huomiosi kun en uskalla sanoa että halaa minua. Auta.
Tunnen oloni hyljätyksi.
En kuule enään sanoja mitä haluaisin kuulla.
En asioita joita olin toivonut.
Lähdet kauppaan yksin, et edes ilmoita.
Saatan toiveikkaana silloin odottaa aulassa sinua, mutta turhaan.
Tunnen olevani täysin yksin.
Pitkästä aikaa tunnen itseni oikeasti surulliseksi.
Mietin pitkään voiko tämä olla loppu.
Hyvin alkaneelle, nopeasti kuolleelle yksipuoliselle rakkaudelle.
Vaikka mitä yritän en saa tunteitani pois.
Olet minulle niin helvetin tärkeä, niin rakas.
En osaa sanoin edes kuvailla.
Kai mussa on vikaa, kai minä olen se valmistusvirhe.
Se rikkinäinen lelu ketä kukaan ei enään halua.
Nykyään nukun yksin.
Katson ikkunasta pihalle ja vain mietin.
Jos kuitenkin kaikki olisi toisin.
