Pimeys

~Ajatuksia~

Veri kirvelee suonissa,

sydän pumppaa yhä uudelleen ja uudelleen

myrkyllistä verta kehoon.

Kehoon, joka on altis sairastua.

Mieli huutaa,

se huutaa apua.

Mutta kukaan ei kuule,

sillä se on sinun pääsi sisällä.

Ja olet liian heikko pyytääksesi apua.

Apua jota tarvitset.

Kehosi on kylmä,

katseesi on tyhjä,

mielesi on synkkä,

et hymyile.

Et ole hymyillyt viikkoihin.

Ajatukset harhailevat,

olet poissa,

katseesi ei keskity,

mielesi ei pysy mukana.

Mietit vain kuinka laiha voisin olla.

Kuinka pieni,

kaunis.

Mielesi on sairastunut ja nyt kehosi,

se jonka oli määrä suojata sinua,

päästi ruumiiseesi myrkyllistä verta.

Mieleesi ajatuksia jotka olivat tappavia.

 

...

 ...

Kyynel tippuu lattialle,

Nyyhkäisy täyttää hiljaisen huoneen.

Pimeässä näet äärirajat,

äärirajat joita ei oikeasti ole olemassa,

sillä se on vain mielesi tuotos.

Tuotos jonka takia itket.

Puristat nyrkissäsi terää,

kimmeltävää metallista palaa,

joka oli lapsuuden aikaisesta terottimestasi.

Silloin se toi iloa, 

ykyään lohtua.

Saatoit tiukan paikan tullen painaa teränosan kättäsi vasten,

ja vetäistä kaikki huolet pois.

Ne valuivat mielihyvänä pitkin ihoasi.

Kukaan ei koskaan saanut tietää siitä,

sillä pidit aina tumman mielikuvitus hahmosi salaisuutena.

Myöskään kukaan ei saanut ikinä tietoon sitä,

kuinka purit pahan olosi.

Ennen kuin yksi pieni viilto osui väärään kohtaan. 

...

Purin pahaa oloa taas runoilemalla. Se on tapa jolla voin pukea ajatukseni sanoiksi.

Sanoiksi jolla koen olevan merkitystä. Se ei ole samanlaista kuin vain kirjoittaa elotonta tekstiä, josta kukaan ei välttämättä ymärrä sanaakaan. En kylläkään väitä, että saisitte sen enempää selvää noistakaan.Toivottavasti joku tykkää.

Katso, se olet sinä...

Kävelen peilin eteen, mitä näen?

Kauniin tytön? Hah ei, näen vain epäonistuneen ja väsyneen olion.
Näen läskiä, luomia. ryppyjä, arpia. Näen kamalia asioita.
Näen epäkohtia jotka voisin vain repiä irti kehostani.
Ja sen aijonkin tehdä viellä joskus.
Ottaa sakset käteen, leikata reisistä palan pois.
Leikata poskia, käsiä, mahaa, kaulaa.
 Voisin niinkauan leikellä että olen lopullisesti vain sellainen pieni tikku.
Kaunis ja kevyt. Ihana ja täydellinen.

Keho on tehty tuhottavaksi, se on luotu mukautettavaksi. Se mukautuu meidä elintapojen mukaan.
Mutta oletko kuullut että lihavilla on vaara kuolla?  Diapetekseen, sydän ongelmiin...
Ilmeisesti olet?
Oletko kuullut että laihoilla olisi terveydellisiä ongelmia?
Ai olet?
Se on totta että jossainkohtaa sydämmemme saattaa lopettaa pumppaamisen.
Mutta se on meidän toive, silloin olemme saavuttaneet kauneuden. Lopullisen olomuodon jolloin olemme kevyempää kuin ilma. Olemme surullinen muisto läheisiemme sydämissä.
Tuulenhenkäys joka vaivalloisesti nostaa lehden ilmaan ja kieputtaa sitä merkkinä siitä, että kohta tulee talvi.

Pistä kädet kylkiluidesi päälle, jos tunnet ne ja voit laskea ne yksitellen. Olet melkein täydellinen.
Pistä kätesi selkärankasi päälle ja tunnustele, pystytkö laskemaan nikamat?

...

 Rakkaudella, Lasienkeli

Voimat aivan loppu..

Mun voimat on ihan loppu. En jaksaisi nousta tästä sängystä enkä edes räpsäyttää silmiäni, mutta kai se on pakko. En mä viellä luovuta. Ehkä....

Mutta siis todella tän päivän mä oon pärjännyt yhellä juustovoileivällä jonka söin ennen koetta aamulla. Sitten poltin sen podypump tunnilla, ja nyt hiukan heikottaa ja on nälkä. Mutta mä en oo niin heikko että antaisin kaiken kaatua siihen etä söisin. 

Musta tulee pieni, aivan varmasti tulee!!

Voitteko kuvitella kuinka kävelen ihmisten keskellä ja olen kaunis, kuin enkeli.

 Huomisesta tulee ihana, näen kummitätini pitkästä aikaa ja menen hänen kanssaan elokuviin. Päivästä tulee ihana.

Kunpa saisin viellä motivaatiota tähänpäivään ja pääsisisin lenkille.

I tried... and now i'm tired

Annat parhaasi ja sekään ei riitä. Tunnet olosi hylätyksi ja vihatuksi, tahtoisit vain vajota tai käpertyä pienelle kerälle ja itkeä. Tältä elämäni tuntuu, helvetisti alamäkiä ja liian raskaita ylämäkiä.
Tunnen epäonnistuneeni tyttöystävänä, ystävänä, lapsena ja ihmisenä.
Pelon sekaisia tunteita siitä kun poika kenestä välität kertoo juttelevansa hyvän kaverini kanssa. Tiedän että se ei jää tähän, kun kerran vielä epäonnistun hän vaihtaa minut toiseen. Olen ollut pelkuri ja ahdistunut rääpäle, olen kieltänyt ettei minuun saa koskea sillä olen ilmaa. Paripäivää sitten hän teki erittäin selväksi sen että on kyllästynyt minun ainaiseen pelkuruuteen, ja siihen etten uskalla rakastaa. Mutta miten sanoa että en osaa rakastaa enkä tiedä miten sen tehdä, ja miten voi olla lähellä ihmistä jos pelkää että jo pieni kosketuskin tuhoaisi hänet ja olisin yksin.
Kerroin tänään hänelle että haluan yrittää olla parempi ja keskittyä suhteeseen. Koska jo 2 vuotta kestänyt suhde on muokannut normeja joita täyty noudattaa ja joita ilman en voisi elää.

Mutta ajatus siitä että jonain päivänä joutuisin riisumaan paidan hänen edessään, se pelottaa. Hän näkisi kaikki mitä häpeän, kaikki elämän jättäneet arvet ja mustelmat. Entä jos hän ei rakastaisikaan minua enään jos näyttäisin todellisen minäni. Sen pienen tytön joka on miljoonina pieninä palasina ja kaipaa apua, mutta on liian heikko ymmärtämään sitä.

Mutta nythän on pääsiäisloma! Miksi murehtia?
Kaverisi lähtevät laivalle ja sä olet kotona, mikset mene mukaan?
Eiku niin eihän sua pyydetty.
Kaverisi pitävät myös tyttöjenillan, miksi et mene sinne?
Ainii eihän sua kutsuttu sinnekkään.

Mä oon aina viimeinen vaihtoehto, valinta kun parempaa ei löydy. Turha nukke jonka voi heittää nurkkaan pölyttymään ja ottaa sen sieltä pois kun muut nuket kyllästyttävät. Olen se kausikaveri, se nolo jota ei pyydetä ikinä mihinkään. Se sattuu.

Mulla oli ennen oma lemmikki johon pystyin turvautumaan, se jolle kerroin kaikki salaisuuteni. En ikinä ollut yksin, hän oli aina luonani. Mutta viikon päästä tulee tasan vuosi siitä kuinka hän nukkui pois mukanaan kaikki salaisuuteni ja murheeni. Rakas pieni frettini, pieni karvainen vauvani. Toisinaan kun olen ainoa hereillä oleva ja kuulen rahinaa, kuvittelen että hän on palannut hakemaan minut pois. Kuvittelen kuinka pienet käpälät painautuvat vasten poskiani ja kuinka mehiläisvahan tuoksuinen pieni eläin vie minut pois, kauas kaikesta tästä pahuudesta.

Jos en joku aamu enään herääkkään ja ette kuule minusta, voitte olla varmoja siitä että hän on palannut vihdoinkin luokseni.

Rakkaudella, Lasienkeli