8.

Mulla on monta luonnosta tekstiä, mutta yksikään ei ole sellaine minkä haluaisin julkaista. Tunnen häpeää ja itseinhoa itseäni kohtaan kun luen ne. Ahdistaa ja toisaalta pelottaa. Mihin kaikkeen mä olen taas valmis? Mitä mä aijon tehdä.
Liki kymmenen vuoden sekoilujen jälkeen, joista puolessa välissä tuli huumausaineet ja alkoholi mukaan kuvioihin olen säästynyt kaikelta. Joskus lukiossa kävin koulupsykiatrilla puhumassa huonoista parisuhteista, isäongelmista ja itsestäni. Sain ajan nuorisopsykiatrian klinikalle mutta jätin menemättä. Hymyilin vain kauniisti ja sanoin, että voin jo paljon paremmin. Omia sairaskertomuksia luettuani hymisen itsekseni siitä mitä helvettiä mä oon sille psykalle oikein puhunut. "Tunnen olevani arvoton parisuhteessa, mut rakastan sitä toista." Sinä sokea ämmä etkö huomannut kuinka sua petettiin? Entä yläasteella kun olit 2.5-3 vuotta naisenhakkaajan kanssa yhdessä? Varsinaisia kedon kukkasia olet itsellesi haalinut. Ja niin nuorena.
Viimeisin näytti hyvältä, kaikki meni fine ja avasit kovaa kivimäistä ulkokuortasi hieman. Mitä kävi? Sut feidattiin ja enempää selittelemättä kuukauden mykkä/piiloilukoulun jälkeen sulle kerrottiin, että kyseinen henkilö ei ole valmis vakavampaan suhteeseen. Aa selvä se sitten. No onnea hänelle ja hänen tyttöystävälle tällä hetkellä. Kaikella rakkaudella MÄ!.
Tälläisissä tilanteissa sitä tuntee itsensä niin arvottomaksi ja turhaksi. Jonkun tunteellinen hyväksikäyttö sattuu enemmän tasolla mitä muut eivät näe. Ei ehkä tunteellisella puolella, vaan sillä että arvostus itseäsi kohtaan ihmisenä murenee käsiin kuin lasinen enkeli kun sen pudottaa lattialle. Sen voi aina koota pikaliimalla ja teipillä, mutta siitä ei koskaan tule täydellistä ja symmetristä. Se on aina rikki, se on aina se rikkinäinen. Ei auta kuinka pakkeloisi ja maalailisi rakosia umpeen, se ei ikinä tule olemaan sama.

7.

Mä on vaan paastoillut. Ja vetänyt perseet, koska mulla on henkisesti niin paha olla. Emmä tiedä mistä se tasan tarkkaan johtuu, mutta kokoajan sellainen olo että mä en saa henkeä. Niinku oisin sukeltamassa, ja mun happi loppuisi. Kaiketi mä oon sitten tällä hetkellä jossain oman pään sisäisellä henkisen pahoinvoinnin valtamerellä lillumassa kivi solmittuna jalkaan. Tiedä häntä.

Mua vähän pelottaa. Olen ollut viiltelemättä muistaakseni vuodesta 2016? Ja pidän esteettisesti niitä jälkiä hyvin rumina ja häpeän niitä aina silloin tällöin. Vaikkakin olen tottunut siihen ajatukseen et ne on osa minua itseäni ja osa sitä matkaa mitä olen kulkenut tähän asti. Asioita kuitenkin pahentaa se, että mulla on tota ylimääräistä noissa käsissä, niin inho niitä kohtaan vaan pahenee. Koitan kynsin hampain pitää kiinni siitä, että en saatana viillä, en perkele lähe siihen enää. Mutta millä muullakaan mä sen pahan olon sitten saisin pois? Patoan pikku hiljaa itseeni vain ajatuksia ja ajatuksia ja kohta mä oikeesti varmaan räjähdän. 

Kaiketi se paha olo sitten alkaa jollakin tavalla purkaantua itsestään, en vaan tiedä millä. Kaikki olisi toistaiseksi ok, jos painajaiset vain häipyisivät johonkin. Vitun kauas.

6.

Olen kauhean tyytyväinen taas, paastosin hyvin kunnes tiistai illalla sitten sain käsiini sipsejä ja dippiä. Miten tä kontrolli on niin rikottavissa sekunneissa? En anna anteeksi itselleni sitä, enkä omalle päälleni joka siinä tilanteessa oli sitä mieltä että haluan oksentaa kaiken ulos. Siihen en jumalauta enää lähde, mikään ei oo niin kamalaa kun itselle herkkujen salliminen ja niiden oksentaminen. Mun hampaat ja suu voi jo ihan tarpeeksi huonosti.

No jos ajatellaan positiivisesti, joka on tässä tilanteessa hyvin vaikeaa niin ainakaan en saatana syönyt edes puolta pussillista. Edes jotain kontrollia mulla on tässäkin saatanan kropassa.

Tänään suunnitelmissa olisi hakea vaakaan uusi paristo, sillä taisin sen joskus pari vuotta sitten heittää vessanpönttöön kun suutuin itselleni. 

Huomenna on myös töistä vapaapäivä, viha rakastan vapaapäiviä. Saan nukkua ja tehdä kaiken kiireettömästi, mutta en näe ihmisiä. Toisaalta vihaan olla sosiaalinen, mutta itse aiheutettu yksinäisyys minusta riippumattomasta syystä ilman omaa määräysvaltaa, vihaan sitä.

Samalla kun haluaisin olla ihmisten kanssa, minut valtaa kauhea riittämättömyyden tunne ja hauraus. En tiedä miksi koen olevani syyllinen ja vika kaikkeen jos olen jossakin, pitäisihän mun ymmärtää se että osa mitä puhutaan on puhtaasti vain vitsiä, mutta minkä helvetin takia sen pitää kolahtaa suoraan takaraivoon?. Ikävöin parasta ystävääni, häntä johon olen aina voinut luottaa. Ei hän mihinkään oikeasti ole kadonnut, hänellä vain on oma elämä johon en tunnu kuuluvani ja mihin en ison perseeni kanssa mahdu. On kihlattu, kämppä, elukoita, työ, yritys saada lapsi. Minne minä mahdun? En minnekkään. 

Samalla olen kateellinen toiselle ainoalle naispuoliselle hyvälle ystävälle. Hänellä juoksee miehet perässä, hänellä on ystäviä vaikka muille jakaa. Koulu josta hän on kiinnostunut, oma kämppä ja tavoite mitä kohti mennä. Tunnen oloni kotoisaksi kun vietän hänen kanssaan aikaa, mutta koen olevani haavoittuva ja mustasukkainen kun hän on muidenkin kanssa. En ymmärrä mikä mut saa näin reagoimaan, kaiketi se että koen olevani helposti korvattavissa ja pelkään jonkun muun menevän edelleni.

5.

Viikonloput on kyllä haasteellisia, siitä ei päästä mihinkään. Tulee ylimääräisiä menoja, alkoholi on yksi pahuksen kirous ja sitten tylsyyteen syöminen on asioita joita vihaan. 

Torstai ja perjantai menivät ihan hyvin paastoamalla veden kansssa, mutta jumavitulauta ku lauantaina piti kitata pullollinen valkkaria ja sunnuntaina syödä hodari, koska olin porukoiden kanssa Forssan Pick-Nickissä.Vittu olen LIHAVA!!

Eihän tämä maailmaa pitäisi kaataa, mutta kun muutenkaan en ole syönyt hiilareita kunnolla vuosiin ja aina jonkun tommosen hiilaripommin jälkeen maha turpoo ku saatananluoma rantapallo. Niin itseinho sen kuin vain kasvaa. Perkele!

No nyt olisi tarkoitus vesipaastota tämä ja huominen päivä.
Keskiviikkona nauttia nesteen muodossa jotain missä on ravintoaineita. Ja sitten to ja pe paastota.

Peukut pystyyn mulle. 

4.

Ysinäisyys,

riittämättömyys,

viha, 

välinpitämättömyys,

tuska. 

Hassua ajatella ja muistella sitä, että vuosien saatossa 2010 luvun alkupuolella syömishäiriö, pro-ana/ -mia oli ilmiö jota melkein jokainen nuori jollain tavalla kokeili. Osa jäi sille tielle, osa totesi sen olevan paskaa ja joistakin kukaan ei enää tiedä. Blogeja putkahteli vuosina 2011-2015 kuin sieniä sateella lisäksi oli erilaisia keskustelufoorumeita, kik-, WhatsApp-ryhmiä. Pro-ana /-mia yhteisöt kukoistivat ja samanhenkisiä tsemppikavereita löytyi joka puolelta. 

Mutta tämänhetkinen tilanne on erilainen. Kaivamalla pitää etsiä blogeja jotka ovat vielä toiminnassa. Useat foorumit ovat ajettu alas ja tietynlaista entistä yhteisöä ei ole. Erilaiset sosiaalisen median kuva-alustat poistavat ja bannaavat 'thinspiration' kuvia ja tunnuksia. Tästä 'lajista' on tullut yksilösuorittajien uusi maailma. 

Aika muuttaa asioita, se on aina totuus. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia joiden ei pitäisi omassa pienessä mielessä kuitenkaan muuttua, niiden tutun ja turvallisen ympäristön takia. 

Ehkä tähän tottuu aikanaan. Ehkä ei.
 

Tänään aloitan urheilemaan taas pitkästä aikaa. Saa nähdä jos jaksaisi mun tervakeuhkoilla juosta, tai kestääköhän mun lonkka. Ei se haittaa yritän silti. Parempi se on yrittää, eikä jättää yrittämättä.