32.

Nyt onnistuu, olen saanut kaikki herkut kitkettyä pois, syönyt mahdollisimman vähän ja pyrkinut turvaruokiin joiden ravintoarvot ovat matalia. Tästä kun pyrkii pitämään minimaalisena heti alusta, niin enköhän selviä. En tiedä miksi kuulostan siltä kun tekisin tätä ensimmäistä kertaa, onhan mulla kokemusta jo vittu melkein 10 vuoden ajalta helvetti. Toki en näytä siltä. Voisin olla kevyt kuin höyhen, tai heiveröinen lasienkeli. Mutta tällä hetkellä olen kasa lihaa, läskiä, jänteitä ja luita. Neuropäättellisiä hermoja sekä verisuonia. Mutta aina voi jossitella. Musta voi tulla vielä jotain. Musta voi tulla pikkiriikkinen, vihdoin.

31.

Ruoka. Mulla on vihasuhde ruokaan, mutta järkiperäinen ajattelutapa siihen suhtautumiseen. Oon kasvanut perheessä jossa noudatettiin VHH-dieettiä kun asuin siellä. En osaa käsitellä esim, perunaa tai viljavalmisteita, eikä kehoni ole niitä oikeastaan ikinä tottunut hyödyntämään. Suurin rakkauteni on pitsa, mutta voi vittu yksikin puraisu ja olen kuin ilmapallo. Ihan kuin niiden mättäminen ei jo tarpeeksi toisi pahaa oloa, niin niiden satunnainen 'terveellinen' syöminen aiheuttaa vitunmoisen ilmapallo -efektin. 

Omassa kämpässä asuessani ensimmäiset kuukaudet mietin että no voin syödä mitä haluan, ja epäsäännöllisten ruokarytmien ja einesruoan ansiosta päällä oli kokoaikainen turvotus sekä hitaasti nouseva paino. (Ei hyvä.) 

Tässä tänään avatessani jääkaapin ja katsoessani ulos totesin että nyt se alkaa. Lopetan kaiken paskaruoan seinään, ja tartun itseäni niskasta kunnolla kiinni ja retuutan oikein kunnolla. 

Miten aikaansaamaton punkero ihminen voi oikein olla? Kun näkee itse peilistä virheet ja muutokset, minkä takia se ei tee asialle mitään? Miksi se antaa itsensä vain tuuduttautua ajatukseen, että ei se oikeasti niin paha asia ole. Teen huomenna asian eteen jos jaksan. No ehkä mä voin vielä tämän syödä ja aloitan huomenna sitten asioiden muuttamisen. 

Jos edes aluksi pääsisin 65 kiloon takaisin olisin tyytyväinen. Hetken.

Tiedostan myös sen, että osa painostani on nesteitä jotka kertyneet mm, suolan ja alkoholin takia kehooni. Ja se että työ on muuttunut fyysisemmäksi mitä se on ennen ollut, ja olen kerryttänyt lihasta.

Pitäisi vaan saada suunniteltua nyt jokin järkevä ratkaisu jolla en pala loppuun heti, ja no se tästä vielä puuttuisi. Baby steps. 

Tästä se lähtee, hitaasti mutta lähtee kuitenkin. Lupaan sen itselleni.

30.

 Mitä mä teen.

Mun hyvä ystäväni vajoaa syvälle maan rakoon pikkuhiljaa. Hän juuri erosi miehestään jonka kanssa oli helvetin iso omakotitalo, hevostalli ja kaikki muut hienoukset mitä vanhaan maatilaan kuului. Onnellinen parsuhde mikä ei ilmeisesti ollutkaan niin onnellinen ja lemmikkien lisäksi viitisen hevosta. Henkilö on aina ollut räiskyvä ja onnellinen, sellainen elämäniloinen ihminen. Ja eron jälkeen vaipunut syvälle päänsäsisään. Viime yönä ennen nukahtamistani keskustelin hänen kanssaan siitä, että missä ihmiset ovat kun niitä oikeasti tarvitaan (nii-i missä, sitä itsekin mietin joskus). Ja että elämä näyttää toivottomalta.
Hän on henkilö jolla omien sanojensa mukaan ei ole koskaan ollut taipuvuutta masentuneisuuteen tai mihinkään sen tyyppiseen. Tiedän, että mun pitäisi olla hyvä ystävä, mutta en osaa. Miten mä autan ja millä tavoin mä autan. Käy omatunnon päälle se, että hän kysyi mua seuraksi mutta en voinut kun oli aamuvuoro. Mitä jos  hän nyt tekeekin itselleen jotain. Haluaisin olla tukena, mutta olen aina töissä. 

Vittu vittu vittu.

29. Kaikki ja vähän enemmänkin

 Tuotanoinni nii. En oikein tiedä että mistä aloittaa, sillä viimeisestä kirjoituksesta on pieni ikuisuus aikaa. Huhtikuuta se taisi olla, ja moni asia on muuttunut. En voi sanoa sitä, että olisin vakaammalla pohjalla kuin aikaisemmin. En voi sanoa sitä, että elämä on mutkatonta.

Mutta pitkästä aikaa voin sanoa sen, että nautin. Asiat on minulla ihan hyvin. Olen muuttanut, olen töissä, minulla on oma auto ja ehkä jotain sutinaakin. Mutta edelleen takaraivossa kolkuttelee se minäkuvan vääristynyt minä. Puolessa vuodessa ei ole edes ajatustakaan ollut siitä, että olisin pitänyt itseäni jotenkin parantuneena. Vitut. Olen pitänyt itseni vain niin kiireisenä, että millekkään ylimääräiselle ei ole ollut aikaa. Salaa ehkä toivoin, että koronakilot olisivat vain jokin myytti, mutta voi helvetti että on tullut syötyä epäterveellisesti ja paskaruokaa työreissuilla ja niinä harvoina vapaapäivinä kun olen kotona oleskellut tyhjänpanttina.  En mä kuitenkaan ole paisunut kuin hiivataikina, mutta lihonut kuitenkin. Toki myönnän että lihasmassaakin on tullut lisää fyysisen työn takia, mutta eipä tuo oma pelastusrengas mihinkään ole hävinnyt. Kuitenkin ollaan alle 70 kilon. Kuitenkin.

Aloitetaan nyt vaikka purkamaan alkukesää. Mulla oli se vuoden kestänyt selibaatti joka meni sitten katketakseen yhden känni-illan päätteeksi. Henkilö on saman ikäinen kuin minä, mutta vähän sellainen alkoholisoitunut, varsinkin nyt kun hänen ajokorttinsa on ollut menetettynä jo tovin. Ihastuin häneen palavasti, uudelleen. Ei ole ensimmäinen kerta, sillä olemme tunteneet jo useamman vuoden mutta tekemisissä olleet vasta viimevuodesta tiiviimmin. Hänestä olen varmaan joskus takavuosina tänne kirjoitellut jotain, mutta jääköön se unholaan.
Tänä vuonna olen korjaillut välejäni vanhoihin tuttuihin muutenkin, ja yksi niistä on minun tämän hetkinen kämppis. Olen hänen olemassaolostaan niin kiitollinen, sillä se energia ja välittäminen mikä hänestä ryöppyää on sanoinkuvaamaton.
Myös työkuviot ovat muuttuneet radikaalisti siististä istumatyöstä tapahtuma- ja turvallisuusalalle. Sillä olen niillä harvoilla tämän kesän festareilla asiakkuuden sijaan ollutkin töissä ja helposti ollut työvuorossa 23h putkeen ja itkenyt sisäisiä kyyneleitä siitä että sattuu kaikkialle ja vettä sataa ja työtunteja olisi vielä edessä. Mutta rakastan sitä.

Työpaikalta on myös tarrautunut mukaan mieheke, mikä sinällään on vähän ongelmallinen tilanne, sillä olen helposti ahdistuva ihmismieli jos tunnen oloni hiemankaan piiritetyksi. Emme ole yhdessä, meillä on kyllä juttua, mutta hän on 30. Minä 21. Asia ei muuten hätkähdyttäisi, mutta minulla on hänen lapsensa kanssa vähemmän ikäeroa mitä itse mieheen, tämä vähän mietityttää. Ja hän on erittäin clingy.
Silti toisinaan haikailen siihen keväiseen mieheen. Perkele että on hankalaa. Haluan että minua kohdellaan kuin paskaa, jotta voin itkeä hänen perään ja kokea oloni torjutuksi. En halua, että kukaan kohtelee minua kuin prinsessaa. Helvetti auttakaa nyt saatana.

No eiköhän kaikki selviä, aikanaan.

Tämän hetken tavoitteista, pyrin tiputtamaan edelleen painoa. Edes 65 kiloon, sekin jo lohduttaisi hieman, koska tuota selluliittia ja ylimääräistä rasvakerrosta on hieman kertynyt.

Mutta olen palannut takaisin, toistaiseksi. 

Kunnes häviän taas.