3.

Kello lyö 8:40, olen ollut melkein kaksi tuntia töissä.

Mulla on sellainen olo että haluan kirjoittaa, mutta en tiedä mitä kirjoittaisin.
Mun pää on yhtä utua ja sumua, en halua herätä tähän päivään. En ehkä ikinä. Ei. Haluan kahvia.

Kello lyö 14:20, enään 40 minuuttia töitä. Sitten mun koetukset vasta alkavat, miten mä saan pidettyä tän mun etovan kroppani kaukana ruoasta? Millä mä saan kerrottua mun pienelle mielelle sen, että sulla on vaan vittu tylsää ei nälkä.

Monesti miettii sitä, että olenko iloinen kun olen pienempi? Aivan varmasti olen, nyt kun kävelen näen selluliitia, ihraa, ylimääräistä nahkaa ja makkaroita ympäri kehoa. Ja kun istun autoon, jalat levähtävät siihen penkille että melkein pääsee itku. Käsien aluset venähtävät painovoiman mukana kohti maata ja sopivan tuulenpuuskan tullessa ottavat tuulta allensa. Leuan alle on tupannut kertymään kaksoisleuallekkin kaksoisleukoja ja vatsani ympärillä kiertää muutama saturnuksen rengas. Voinko vain kadota. Miksi mun kehoni ei ole kevyt kuin höyhen, hento kuin linnunluu, näkymätön niin kuin enkeli. Tilaisin itselleni yhden kappaleen itseinhon giljotiineja ja yhden sitoutumisen jalkapuun.

Kuvitelkaa nyt kun seisot vihdoin peilin edessä, katsot itseäsi ja hymyilet. Sivelet solisluittesi teräväväksi piirtyvää pintaa, kylkiluiden toistuvaa järjestelmällistä muotoa. Leukaperien ja poskiluiden muotoa kasvoissa jotka olivat ennen muodottomat. Voit vihdoin pukea päällesi mitä halajat ilman sitä että tunnet olosi epämukavaksi siitä mitä taakkaa päälläsi kannat. Tunnet olosi vapautuneemmaksi ja siltä että olet kerrankin onnistunut. Voit kerrankin olla pieni. Katoava. 

2.

Sitä miettii aina hiljaa itekseen yön pimeinä tunteina että oliko taas pakko. Kuka siellä pään sisällä oikein kuiskii niitä sulosointuja ruoasta ja nakkikiskan pikkutuntejen alennuksista? Vaikka oikein hyvin tietää, että ehkä se rankan festaroinnin ja alkoholin kittauksen jälkeen ruoka maistuukin niin taivaallisen hyvältä, niin siitä alkoholista on aivan tarpeeksi tullut saatua niitä kaloreita. Perkele.

Onneksi nyt sunnuntaina alkaa työviikko, niin voi mitoitella taas ruokailut 1-2 x päivä. Viikonloput kyllä sopivasti sekoittaa pakkaa aina.

 

1.

Täällä mä, yhä hengissä, valitettavasti.

Vuodet on ehtinyt vierähtää ja silti olen täällä. 

Mikään ei ole hyvin, luulin että on, mutta eihän kissa karvoistaan pääse. Tai niin ne sanoo, mistä tietää. 

Olen tässä muutaman vuoden ajatellut, että kaikki on hyvin ja olen päässyt irti tästä syömissotkusta tai miksi tätä vituketta voikaan kutsua. Mutta ei ajatukseni ovat jo kauan pyörineet siinä että palaan tänne takaisin.
Oli vuosi 2013 kun aloitin virallisesti syömissekoilun, muistaakseni, ja siitä pisteestä on kuusi vuotta tähän pisteeseen. Kuusi. Tilanne oli välillä parempi ja välillä huonompi, välillä juoksentelin pitkin maita ja mantuja sekä paastoilin. Välillä taaskin vähemmän aktiivisesti, kävin ostamassa suklaakakkua ja oksentelin ne pihalle omatunnontuskissani.
On ollut surullista ja toisaalta lohduttavaa lukea tämän ja edellisen blogini kirjoituksia, koska olen voinut palata siihen hetkeen ja ajatuksissani halata itseäni. Olla ylpeä siitä omistautumisesta, itsekurista ja tahdonvoimasta. Siitä tahdonvoimasta jota en ole nähnyt itsessäni pitkään aikaan. 

Ajatuksissani olen palannut siihen hetkeen monesti ja muistellut ja kysynyt itseltäni sitä, miksi en ollut tyytyväinen itseeni? Olin timmi ja hyvässä kunnossa, ja nykyiset kuvat & vanhat vaatteeni kertovat myös samaa tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen kun nostan ne kaappini perukoilta. 

Olen mielessäni monta kertaa avannut tämän blogin tekstiosion ja ajatellut kirjoittavani kuulumisia, mutta aina olen tullut siihen tulokseen että mä voin liian hyvin ollakseni täällä. Paskan vitut sanon minä.

Jos peilistä näkee kuuden vuoden ajan samat kasvot joista paistaa itseinho, mutta edelleen valehtelee itselleen siitä että kaikki on hyvin, olisiko aika hyväksyä se totuus että ei ole. Olen vuosien saatossa kasannut itselleni jonkinlaisen kuoren ja muovannut ihmisille sellaisen käsityksen millainen olen. Ja päivä päivältä murentunut hiljaa itsekseni koska vahvimmatkaan eivät aina jaksa. Olen kyllästynyt valehtelmaan itselleni ja olemaan tyytymätön itseeni. 

On minun aikani palata takaisin tänne. Sinne minne kuulunkin. Tai kuuluin ainakin joskus. 

Nyt olen täällä.