22.

Välillä on sellanen olo et tuen ja yritän ymmärtää parhaimpani mukaan muita, mutta kun itseltä alkaa kivisilta romahtaa jalkojen alta niin kukaan ei ole tukemassa. Eikö kukaan ymmärrä vai eikö vain halua ymmärtää. Tänään käyty keskustelu minut 11.vuotta tunteneet ainoihin naispuolisiin kavereihin lukeutuvan naikkosen kanssa jolla juuri itsellään puhjennut masennus ja paniikkihäiriö. Sanoin etten ole kahteen päivään poistunut sängystä, muuta kuin tupakal ja kerran kiskalle hakemaan tupakkaa, toteaa vaan että menisit joskus ulos. No vittu mua ahdistaa. Nii? Mene ulos. MÄ EN VITTU SAA AIKASEKS MENNÄ ULOS.
On mua pyydetty ulos ja sinne ja tänne, mutta en mä halua/jaksa. Ahdistaa ja tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Eilen sanoin et mieleni tekee viiniä ja haluisin käydä lähi paikkakunnan kapakassa kun muutama tuttu siellä oli, ja hän poikaystävänsä kanssa ajelemassa. Totesi vain mulle että no mene, ja kysyin että millä niin kuulemma mun piti autolla mennä. Mä olen kerran kärynnyt ratista ja meinannut tappaa itseni sekä hyvän ystäväni (vahingossa) joten meni tunteisiin.

Saatanan saatan sanon mä.

Edit. Lisäyksenä vielä, että joo kello on 00:08. Silti vituttaa ja ärsyttää ja haluaisin purkaa tätä johonkin niin suolsin sitten tänne hetkelliset ajatukset. Anteeksi

21.

Joulu.

Mikä ihana päivä, maa on valkoinen. Aamulla nenään leijailee tuoreen puuron, kanelin sekä glögin tuoksu. Talo on täynnä hulinaa, onnellisuutta sekä iloisia lapsia. Jännitys illan lahjavuoresta näkyy kiiltona lasten silmissä sekä joululaulut raikaa jokaisessa talon huoneessa. Joulu on käsin kosketeltavissa jokaisessa hetkessä. Läsnä. Kuusi on koristeltu kauniiksi, sen oksilla roikkuu punaiset ja harmaat joulupallot ja hopeakultainen hilehuntu paketoi kuusen kuin kauneimman lahjapaketin. 

Kinkku paistuu uunissa, laatikot on imeltymässä ja kaikilla on ihanaa.

Mutta. 

Maa on yhtä musta kuin turvapaikan suomesta saanut ihminen (Köh, anteeksi oli pakko). Aamu on hektinen, viimeilta oli venynyt, nukuttuja tunteja oli vähäinen määrä ja eilinen valkoviini kolkuttelee otsalohkossa kuin mikäkin pahainen. Hiukset on paskaiset ja ne voittaa joulukinkun rasvanmäärän heittämällä. On kiire. Suihku, hampaat, lärvi, kahvi, tupakka. Muu perhe leijuu jossain omissa joulusfääreissään, punaisia pilviä ja piparminttutankoja vaan heiluu muiden näkökentässä. Pari heittotähti piparia sinkoutuu otsaan kun melkein 18-vuotias serkku sekä 14-vuotias veli jahtaavat toisiaan. Helvetti. Isovanhemmat mussuttaa omiaan jostain ajasta kuin minä tykkäsin vielä puurosta (en ole ikinä pitänyt), ja äiti pyörittelee joulustressistä jo valmiiksi ohentuneita hiussuortuvia sormissaan. Vielä olisi paljon tekemistä. Miten yksi päivä vuodesta voi saada ihmiset niin sekaisin. Vaikka se toistuu joka helvetin vuosi. Joka. Vuosi.
Onneksi mun jouluni pelastui, olen pitkässä iltavuorossa, kaukana joululauluista, joulustressistä, joululahjoista, jouluruoasta, joulusta ja joulusta. 

Tietenkin joulu voi olla muille ihanaa aikaa, ja niin se saakin olla. Mutta minuun se ei iske. Ellei joku rabieksen saanut joulutonttu nyt välttämättä halua tulla puremaan mua jalasta.
Mä voin ihan hyvin olla tonttu joka päivä vuodesta, mutta en tänään. Mä voin ostaa lahjoja ihmisille joista välitän mutta en tänään. Mä voin syödä hyvin joka päivä vuodesta jos haluan (tai on rahaa), mutta en tänään. Voin olla iloinen tai surullinen ihan koska vaan, mutta en tänään. 

Ainoa asia mitä haluan on olla rauhassa, syödä vaikka pitsaa ja nukkua. 

Mutta hyvää ja rauhallista joulua kaikille tasapuolisesti. Älkääkä murehtiko turhia tänään. Se on ohi muutaman tunnin päästä. 

20.

Mä en tiedä miten mulla menee. Hyvin? Huonosti? Hyvin huonosti? Erittäin hyvin?

Henkisesti mulla ei mene kovinkaan vahvasti, kaamosmasennus tekee tuloaan ja näen elämästä vain ankeita puolia. Koen yksinäisyyttä, toivottomuutta, ahdistusta ja sitä tasapaksua elämää josta ei saa mitään irti. Toisaalta, eipä se sen hehkeämpää ole ollutkaan. Vuodenaika vain vahvistaa tunnetta siitä, että mistään ei tule mitään. Sain Snapchatin muistoissa tasan vuosi sitten tapahtuneen ghoustauksen ja siitä seuranneen alamäen, jolloin en voinut nukkua omassa sängyssäni edes, saatika voinut todellakaan hyvin. Nyt oltiin taas luisumassa samaan, olin päästänyt makuuhuoneeni siihen kuntoon, että vähän oksetti ja kirjaimellisesti sängynalustaa ei ollut putsattu KUUTEEN vuoteen. Olen 100% varma siitä, että siellä on kasvanut jotain joka on kyennyt itse poistumaan sieltä.

En ollut lakanoita vaihtanut 3-4 kuukauteen, lattia lainehti vaatteista, jokainen taso oli täynnä tavaraa. Se oli niin sotkuinen, että en enää edes välittänyt, en jaksanut, halusin vain nukkua. 

Eilisen vapaapäivän aloitin ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen enemmän kuin 5h nukutuilla yöunilla. Keitin kahvia hiljaisuudessa ja poltin aamun ensimmäisen savukkeen, kuuntelin lähipuskan lintujen kujerrusta kylpytakki päällä ja päätin mennä suihkuun. Pesin itseni ekaa kertaa 5 päivään. Istuin hetken ajan keittiössä kuivatellen varpaitani ja totesin itselleni hiljaa että nyt ei mennä samaan mihin viime vuonna. Nousin ylös, hulautin kahvin naamariin, puin ja aloitin siivoamaan. 

Siivosin piirun verran alle 7 tuntia. Olen itsestäni ylpeä. Olen myös ylpeä että kävin suihkussa. Ja että jaksoin tänään herätä töihin ilman väsymystä ja sitä tunnetta että en jaksa. 

Totuushan on se, että tämä on nyt vain pieni aalto tarmokkuutta. 

Mulla olisi niin paljon kerrottavaa, päiviteltävää, valitettavaa, muisteltavaa, mutta en koe olevani täysin selvillä itsekkään siitä mitä pääni sisällä tapahtuu.  

19.

Joskus on niitä päiviä kun ahdistaa. 

Uppoutuu ajatuksiin ja muistoihin.

Lipuu kauas.

Pois todellisuudesta.

Olen ihminen jonka on hankala olla ajattelematta mitään. Olen analysoiva, etsin aina kymmeniä eri tapoja ajatella asioita. Eri näkökulmia, ratkaisuja, erilaisten tunteiden painoa, mahdollisia tapoja millä ihmiset reagoivat. En osaa keskittyä mihinkään. Mun pää ei ole koskaan hiljaa.

Oman henkilökohtaisen äänen kanssa päivittäin käydyt keskustelut siitä, miten sun pitäisi muuttua. Samalla kolme eri ajatusta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Millä tavalla mä kävelen, näytänkö tyhmältä? Olenko jollain tavalla huomattavissa? Sekunnissa huomioni kiinnittyy johonkin muuhun ja unohdan taas sen mitä olin tekemässä, ajattelemassa, puhumassa.

Mutta muistot on sellaisia joihin voin upota, elää uudellen. Kerta toisensa jälkeen. Ja kerta toisensa jälken oma pääni värittää niitä hieman kauniimmiksi. Surullisemmiksi. Johonkin mihin kaipaa, mutta jota ei tule koskaan enään saamaan. 

Se on raadollista, ja kaunista.

Nähdä, millä tavalla oma pää hiljalleen tappaa sinut sisältä. Tavoilla joita ei voi sanoin selittää, tai voi mutta ei ymmärrettävästi. 

Monesti sitä yön hiljaisina hetkinä, kun on valveilla neljättä päivää. Tuijottaa vain kattoa. Miettii asioita ja palaa ajassa taaksepäin. Saattaa hymyillä kun muistaa miltä jokin lapsuuden joulu tuoksui. Miltä ala-asteen ensimmäinen kesäloma päivä tuntui. Miltä ensimmäisen teini-iän ihastuksen kosketus tuntui iholla. Miten se sai ihokarvat pystyyn ja koko kropan väreilemään. Millä tavalla lapsena yöllisen tähtitaivaan tähdet tekivät sinuun vaikutuksen. Lämpimän kaakaon maun huulilla. Ensimmäisen sinuun kohdistuneen iskun. Pelon sekaisen tunteen siitä jääkö henkiin. Kamppailun ja ylpeyden. Miltä tuntui kipu. Suru. Yksinäisyys. 

Havahdut siihen kun rintakehälle tippuu pisara. Kyynel. 

Nämä hetket ovat niitä mitkä heittävät bensaa liekkeihin. Ilon ja onnellisuuden tunne vaihtuu äkkiä kaihoon ja melankoliaan. Suruun ja itseinhoon. Vihaan. 

Tuntuu siltä että jo hetki sitten päälle kaatuvat seinät muuttuvat kymmeniä kertoja painavemmiksi. Asioista tulee työläämpä ja energiavarastot kuluvat hetkessä loppuun. Ei tee mieli nähdä ketään eikä puhua kenellekkään. Ei halua nähdä edes itseään.

 Sitä alkaa aikanaan jopa pelätä itseään. 

18.

Miksi mä olen tälläinen?

Mä en ymmärrä, miten mieliala voi vaihdella niin rajusti kahden vuorokauden välillä.

Olen pettynyt itseeni, ahdistaa.

Mikään ei ole hyvin,

mua ahdistaa ajatus siitä että olen minä.

Tuudittaudun päivittäin ajatukseen siitä, että en elä tässä maailmassa.

Ulkona ja muiden ollessa läsnä olen se millaiseksi olen kuoreni rakentanut, pidän siitä. 

Mutta kun olen yksin, linnani hajoaa.

Muurit kaatuu ja olen alaston.

Haavoittuvainen, kukaan ei ole nähnyt sitä. 

Eikä saa nähdä. 

Vaikka olen monen ystäväni nähnyt itkevän,

monet ovat heitetty kotoaan pihalle, 

mutta mä olen aina auttanut. 

Muistan sen kuinka parhaimpiin ystäviini kuuluva kirjaimellisesti viskattiin kodistaan pois. 

Majotin hänet luokseni, nauroin sitä kun niin miehekäs mies tuoksui mun shamppoolle ja itki olkapäätäni vasten. 

Muistan kuinka ystäväni erosi silloisesta tyttöystävästään, 

hän tuli luokseni surun murtamana, annoin hänelle pörrösukat ja sanoin että et voi voida huonosti jos sulla on nämä jalassa. 

Nauroimme sitä, kuinka koomiselta 46 koossa mun 36 koon pörrösukat näyttivät hänen jalassaan. 

Miehetkin voivat itkeä.

Onko minullakin siihen siis lupa?

17.

Mulle kuuluu ihan hyvää!
Edelleenkään en ole saanut aloitettua urheilua. Siellä sataa vettä, mä sulan. Käytännössä olen vain liian mukavanhaluinen. Siinä kun voisin olla juoksemassa / kävelemässä etc. niin voisin olla vain peiton alla nukkumassa. Tai kuluttaa aikaa kavereiden kanssa. Tai olla vain tekemättä mitään. 

Yleisesti mieliala on ihan ok, ei pahempia sukelluksia pimeyteen, mutta en mä liiemmin missään pilvilinnoissakaan lentele. Semmonen tasainen, riippuu päivästä. 

Kyllähän mä siis kieltämättä tappelen itseni kanssa melkein päivittäin siitä, jos olen jotain ylimääräistä vetänyt nassuun ruoan muodossa. Mutta pahimmilta itseäni soimaavilta ajatuksilta on vältytty. 

Ruokailujen kanssa on pääosin nyt pysytty plussassa, ollut isänpäivää ja orastavaa flunssaisuutta, mutta päälle 500 kcal ei olla menty. Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa, ei mulla ole kiire. En ole kuolemassa vielä. Muutamisen vuotta vielä jäljellä. Hah. Menipä taas.

16. marinaa

Tuhoava vesisade lipuu auton tuulilasin yli.

 Missään ei ole  kuivaa, pimeys valtaa maan.

Vesirummut täyttyvät taivaalta satavasta nesteestä, on marraskuu. 

Aurinko ei näyttäydy useasti työskentelevän ihmisen vuorokauden aikana. 

Yleinen apeus ja melankolia valloittavat mielen, en jaksa.

  ~

  

Voidaanko hetki puhua yhteiskunnasta? 

Ai ei? 

No mietin sitten ääneen.

Mikä siinä on että olemme luoneet ympärillemme niin myrkyllisen käsityksen yhteiskunnasta, ja sitä ohjaa käsittämätön tarve olla muita parempi ja tuoda se esille. Jos esimerkiksi poikkeat nykyhetken 'normista' olet auttamatta huono ihminen. Oli se sitten seksuaalinen suuntautuminen, ulkonäkö, koulutusaste, varallisuus, köyhyys, huumausaineiden käyttö, tupakointi, alkoholinkäyttö. Kaikki. 

Jos poltat, olet ällöttävä ihminen. Yleensä epäsiisti. Mutta et ole cooli jos et polta, mutta varokkin että se ei näy. Mutta olet silti ällöttävä. 

Sun täytyy käyttää alkoholia koska muuten et kuulu joukkoon, mutta ei liikaa, tai kuitenkin liikaa siitä saa hyvää materiaalia ja oot cool ku oksennat itsesi päälle ja panet jotain. Samalla sun pitää olla absolutisti, se on hieno aate, mut oot kuitenkin outo.

Sun pitää syödä kasviksia, ja lihaa. Ei, ei lihaa se kuluttaa maapalloa, mutta oot norrmaali jos syöt sekaravintoa. Samalla oot hienompi ihminen jos syöt vain kasviruokavaliota noudattavaa diettiä. Sitten voit käyttää itsestäsi nimitystä pesko-paska-pollo-rollo-antiviher-turkisonmurha-vege-sukkamehu -ruokavaliota ja kiillottaa omaa sädekehää, vaikka  muuten elämäntapasi kuormittaisi maailmaa ja lentäisit joka päivä lentokoneella. 

Oot siisti jos käytät ekstaasia. Vain isot pojat käyttää sitä, samalla olet täysin rappio, pohjasakkaa, väliinputoaja, yhteiskunnan verorahoilla elävä sosiaaliturva pummi. Mutta saa siitäkin jollain tavalla rappioromanttisesti siistiä. Kannabistahan polttaa nykyään kaikki, tai ei polta koska se on väärin, mutta onhan se nyt perkele siistiä. Voidaan olla hippejä. Tai ei, niiden ihmisarvo on huonompi. Jos vedän kovia aineita, olen ylijumala, muut on nössöjä. Mutta olet viellä enemmän pohjasakkaa, toivottavasti kuolet. 

Tykkään pojista, olen normaali, mutta tylsä. Tykkään tytöistä olen siisti, koska kaikkihan tykkäävät lesboista. Tykkään molemmista oon outo koska en osaa päättää, ja olen kaikille uhka, mutta silti oon hieno ihminen. Olen pan, olen hienompi ihminen, se on sitä nykyaikaa. Rakastun ihmiseen, en sukupuoleen. Et voi määrittää sukupuolia, no pidän jostain, ei sillä niin väliä kunhan pidän, nyt olen outo joka todellisuudessa ei löydä ketään. Olen aseksuaali olen vain vitun outo joka ei tykkää mistään, mutta kykenee silti perustamaan peerheen, kunhan se vain on ok itselle. 

Ei vittu. 

Eiku, siis anteeksi voihan peruna.

Eihän nykyään saa viljellä 'Vittu'-sanaakaan. Joku voi järkyttyä/suuttua/saada huonoja vaikutteita.

En tiedä. En jaksa.

Siis nykyään sä ET saa olla mitään, mutta samalla sun pitää olla jotain. Yllä mainittuja hyvin karkeita esimerkkejä, ei pidä ottaa tosissaan. Sillä mua ei kiinnosta mistä pidät, mitä teet, miltä näytät tai mitä käytät. 

Mutta päivittäin lukee keskusteluja erinäisistä asioista, jossa joku viaton ihminen tulee kertomaan mielipiteensä asiaan, ja siihen hyökkää satoja muita vääntämään rautalangasta sen kuinka hänen aate on väärin. 

Antakaa kaikkien olla millaisia haluavat, älkää lynkatko, ei se kuulu teille. Keskittykää raapimaan omaa napaanne, ei muiden. 

 Enkä siis tällä tarkoita nyt sitä vanhaa perus mantraa, että ennen oli kaikki paremmin. Sillä ei ollut. Nykyään vähemmistökulttuuri on saanut vihdoin äänensä kuuluviin, meillä ei ole pulaa mistään, ja ei tarvitse pahemmin pelätä mitään. Ennen myös kyttäys, muiden napojen kaivelu ja yleinen vähättely ja arvostelu on yhtälailla ollut olemassa. Nykyhetkeä vaan varjostaa sosiaalinen media, jossa kaikki on tehty mahdolliseksi, ja voidaan ns. anonyymisti tuoda mielipide esille. Mikä taaskin luo tuhansia eri mahdollisuuksia aiheuttaa paskaa. Tässä elektronisessa aikakaudessa on omat hyvät & huonot puolensa, mutta niin on kaikessa muussakin. Voimme jokainen vaikuttaa tähän asiaan omalla tahollamme, miettimällä muitakin näkökulmia asioihin sekä antamalla mahdollisuuksia. Jos joku kannattaa lihansyöntiä, älä torppaa häntä aivan maahan vaan kuuntele mitä sanottavaa hänellä on, miksi hän kannattaa ja yritä hyväksyä. Jos se on sinun mielestäsi väärin, ei siitä tarvitse nostaa isoa asiaa, vaan puolestaan elämää ja keskity siihen mitä sinä teet. 

Tietenkin on asioita mitä ei voi hyväksyä, ja mitkä ovat eettisesti sekä lain ohella väärin, mutta niidenkin suhteen on pyrittävä olemaan armollinen ja ennen kaikkea inhimillinen. Pyrkiä opastamaan tarvittaessa vaikka avun piiriin. Mutta älä missään nimessä hauku, mollaa, aliarvioi ja kiillota omaa sädekehääsi.

Voisin paasata tästä aiheesta romaanin verran, mutta aamu aivoillani en uskalla lähteä sitä tekemään. Voi olla hyvin mahdollista että ulosantini on nyt jo sellaista, että sen voi väärinymmärtää monella taholla, sekä vetää pussillisen pakaste herne-maissi-paprikoita nokkaan. Ei se haittaa, ne saa kyllä kaivettua pois.

15.

Ahdistaa, ahdistaa  niin paljon etten pysty sanoin kuvailemaan tätä. 

Olin viikonlopun töissä. Kaikki teki jotain, olihan kerrankin halloween. Tai oikeastaan pyhäinpäivä, niinkun se meidän kalenterissa on. Silloin _kaikki_ ovat jossain, on  kotibileitä, baaritapahtumia ja kokoontumisia. Ja mä istun tyytyväisenä aamu, ilta, ilta, aamua täällä työpaikalla. Luethan tyytyväisenä. No oli miten oli, ahdisti, ärsytti ja vitutti, koska olisin halunnut olla jossain.
Olin myös sunnuntai aamulla haaveillut pitsasta, kotipizzasta. Kirjaimellisesti maistoin sen mun suussa ja mainoksia tuli joka puolelta. Nurisin siitä hyvälle ystävälleni T:lle, joka sitten kyllästyi siiheen mun nurinaan ja suuttui siitä. Hetken hiljaisuuden jälkeen se laittoi mulle viestiä kysyäkseen paljonko se pitsa minkä halusin maksoi. Vastauksen ja seuraavan hiljaisen hetken päästä puhelimeen tuli ilmoitus, T lähetti sinulle rahaa 16.40€. Saatesanoin: Nyt menet syömään sen perkeleen pizzan!. 

Mut valtas epätoivo, ahdistus, justhan mulla oli mennyt niin hyvin, en ollut ratkennut pitkään aikaan. Ja olihan mulla rahaa, muutama päivä sitten mulla tuli palkka. Ei se olisi ollut rahasta kiinni. Nyt minä vitun sika, kulutan hyvän ystäväni rahat paskaan. Ihan vain koska teki mieli. 

Millä mä tämän hänelle korvaan?

Ahdistaa, koska voin silmissäni nähdä kuinka se paska vaikuttaa mun kehoon. Takana oli 2 paasto päivää ja kolmas olisi alkanut. Toisaalta koin omahyväistä nautintoa siitä, että jaksoin syödä pitsasta vain ja ainoastaan yhden vuorokauden aikana 1/3. Olisinhan käytännössä voinut syödä yhdeltä istumalta sen koko vitun lätyn, mutta en jaksanut. 

Kuulostaa aivan helvetin turhalta ja pinnalliselta vikistä jostain pizzasta, ja siitä miten jonkun joka päiväinen ruoka muka ahdistaa. 

Also. Eihän se muutos lähde mistään muusta kuin itsestäni, ja siitä jos tulee globaalisti nälänhätä. Mutta tuumasta, toimeen on maailman pisin matka. Mun pitäisi saada vain itseeni potkittua vähän vauhtia. Vaikkakin lupasin itselleni että etenen hitaasti. En mä voi yhtäkkiä lopettaa syömistä kokonaan ja alkaa urheilemaan kuin mikäkin hullu. Tai voin, mutta se ei toimi niin. Hajoitan mun loputkin ehjät kehonosat. 

Kuntosalilla käymistä olen jahkaillut vuoden päivät. Mutta olen niin laiska ja mukavuuden haluinen ihminen, niin en saa aikaiseksi. T tosin lupasi, että hän voi aloittaa mun kanssa, mutta pelkään kadehtivani häntä sen takia että muutokset näkyisivät hänessä nopeammin kuin minussa. VITUNVITTU.

Just give me a gun, and hold my beer for a second.

14.

Se on lokakuun viimeinen viikko, pian on marraskuu. Pakkasia on alkanut tulemaan öisin, sääennustuksissa varoitellaan autoilijoita mustasta jäästä ja lumisateista. Auton joutuu käydä laittamassa päälle 20 min ennen kuin lähtee, vaikka todellisuudessa ei haluaisi edes nousta. Kelloja on siirretty talviaikaan ja illat pimenee. Yleinen apeus ja melankolia rakentaa pesää meidän suomalaisten talvi aivoihin. Pirteimmätkin ihmiset kokevat normaalia enemmän väsymystä. Kesällä aloitetut urheiluharrastukset taukoavat. Pikamuoti vaatteiden myynti lisääntyy, koska joka ikinen vuosi talvi tuntuu kylmemmältä ja kylmemmältä, vaikka todellisuudessa olisi muutama aste plussaa. 

Itse huomaan talven tulevan siitä, kun alan kaivata jonkun ihmisen läheisyyttä. En nuku. Enkä syö. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, mutta hämmennyin eilen siitä tunteesta miltä toisen käsi tuntuu omassa kädessä. Siitä alkaa olemaan 2 vuotta kun sain jonkun läheisyyttä ihan huolella. Silloin 2.5 vuoden suhde kariutui lopullisesti ja aloin vuoraamaan itselleni kivetettyä ulkomuotoa. Ahdistuin jokaisesta ihmiskontaktista, ajatuksesta siitä että joku saattaisi tykästyä muhun. Sain paljon lokaa ja paskaa niskaani, koska kuulema vähättelin muiden tunteita. En vain tajunnut kiinnittää huomiota, tai en halunnut ajatella sitä mahdollisuutta että joku tykästyisi minuun. Toinen ainoista naispuolisista kavereistani huolestui siitä millaisiin retkuihin tunnen vetoa, ja miksi en ole pahemmin päästänyt ketään iholleni nyt melkein vuoteen. 

Nyt noin vuoden selibaattikuurin ja henkisen ahdistuksen ja sodankäynnin myötä olen päättänyt että voisin yrittää. Mutta saatana kun mun miesmaku on niin vitun huono (kuulema, ei mun mieleestä). Joka kerta. En tiedä mitä daddy issues juttuja mulla on (luultavasti todella paljon) mutta se näkyy. 

Heh. 

Mutta meitsi menee vissiin tänään sitten syömään. En ole ikinä ollut treffeillä. Enkä voi jakaa tätä tietoa kenenkään ystäväni kanssa. Vittu.

13.

  ~

Tän kaiken keskellä mä olen loppujenlopuksi ihan sekaisin itse.

Irrotionaalinen käsitys maailmasta. Itsestä. Kaikesta.

Oman itsensä kieltäminen, todellisuuden työntäminen pois. 

Kai mä pelkään todellisuutta. 

~

12.

Mutta sitten muihin kuulumisiin, olin tuossa 5 päivää kuumeessa, pe-ti. Jouduin perjantaina lähtemään 10:36 työpaikaltani kun oli sellainen olo että kohta varmaan a) kuolen tai b) pyörryn. Autolla ajo kotiin, about. 60 km niin jumalauta emmä ees muista mitään. Kaiketi mä ihan hyvin ajoin, kun olin perille päässyt ehjin nahoin, ilman peltivaurioita ja kukaan ei pysäyttänyt mua. Muistan vaan miettineeni matkalla, että jumankekka pitäisköhän soittaa ambulanssi. Mä olen kuumeessa aina ihan vuoteen oma, johtuu varmaan siitä että mun ruumiinlämpö on todella alhainen, ja korkeahko kuume 38.5ॱC on mulle aivan sietorajan ulkopuolella.
Mulla oli myös tiistaina autokortin kakkosvaiheen ajotunnit. Oon venyttänyt ja venyttänyt niitä, kaiken muun tarvittavan olin suorittanut jo viimevuonna, mutta tota perkeleen 2 tuntia en. Se jäi keväällä sitten suorittamatta kun lähti kortti kävelemään (toistamiseen) ja nyt päivää ennen kortin vanhaksi menoa sain aikaiseksi laittaa autokoululle viestiä että hei apua mitä teen. Ajot onnistu, kaikki oli hyvin ja mietin että miksi mä edes venytin näin helppoa asiaa vuodella. Ainoa mitä en ole saanut vielä tehtyä on laskun maksaminen. Onhan se erääntynyt 1.12.2018. Onneksi autokoulun opettaja laittoi viestiä, että  on ok että maksan kuun vika päivä kun saan palkan ja hän ei laita viivästyskorkoa mulle.
Mulla oli myös tiistaina pitkän matematiikan uusintakirjoitukset yritys nro. 3?  Enpä mennyt. Koska en mä osaa, en mä osaa asioita joita on opeteltu puoli vuosikymmentä sitten. En mä ole tehnyt kokeita sähköisesti, saatika laskenut yhtäkään matematiikan laskua koneella. Mun Maol on vanhentunut ja mä en tiedä mitä uudessa opetussuunnitelmassa on matematiikan varalta opeteltu. Jumalauta mä olen tampio. En ymmärä miten mun opo on yrittänyt ja tsempannut mua, en ymmärrä miten mun lukio on pitänyt mua yli 5? 6? vuotta koulun listoilla, mä en ymmärrä miten mä en vittu vieläkään saanut aikaiseksi opetella sitä vitun paskaa. Mulle olis järjestetty vieläpä kertaustunteja koulun piikkiin.  Mut ei. No nyt mä oon virallisesti kouluton. Enkä saanut ylioppilaslakkia. Tuskin saan. Kuvitelkaa että ainoa koulu minkä oon saanut loppuun on helvetti peruskoulu. Ja tuudittaudun ajatukseen, että no onhan mulla nyt hyväpalkkainen työ niin ei mul oo mitään hätää. No ei varmaan nyt mut entä sitten ku ei olekkaan enää työtä. Meenkö mä opiskelemaan vai mitä mä teen. Mua ahdistaa.  Mä oon häpeäpilkku. Mun isä toitottaa mulle sitä että ilman yleissivistävää koulustusta sä et ole arvokas, susta ei ole mihinkään, susta ei tule mitään, sä et pääse töihin. Mä yritin, monet vuodet, mutta mun voimavarat sekä keskittyminen eivät yksinkertaisesti kykene teoreettiseen opiskeluun ja pänttäykseen. Mä en pysty ees lukemaan kirjaa, koska mun keskittyminen ei riitä siihen. Mä oon liian nopea ihminen psyykkisesti.
Mun haave kyllä oikeasti olisi joskus saada se lakki, näyttää persettä kaikille jotka ei uskoneet muhun, ja sit lähteä vittuun. Ja tarkotan vittuun lähtemisellä sitä, että haistatan yhteiskunnalle vitut ja lähen toteuttaa mun unelmaa. Yhtä asiaa mikä mua on kiinnostanut ja mihin oon jaksanut näiden vuosien ajan perehtyä on vaellus ja kiertolaisuus. Tehdä jostain pakettiautosta koti, ja lähteä haneen. Tehdä joku helvetin pitkä vaellusreissu. Ja vaan olla. Poistua tästä yhteiskunnan hektisyydestä.

11. Mä ja ruoka

Mä ja ruoka?

Mä en ookkaan aikaisemmin puhunut vissiin siitä millaisia mun ruokailutottumukset normaalisti on.Vai olenko? Hah, en tiedä.

Mutta siis mä oon tosi nirso ihminen ollut aina, ja mulla vaihtelee tosi paljon se mitä tykkään syödä ja mitä en. Lapsena mulla oli henkinen salaattiallergia, se jatkui yläaste ikään asti, tomaattia, kurkkua, etc. söin mutta itse vihreä salaatti ei uponnut. Aloin sitten aikalailla lukioikäisenä syömään salaattia, ja nykyään 70% ruoastani koostuu jossakin muodossa salaatista. 

En ole perunaa, viljatuotteita tai muita 'hiilihydraattipommeja' syönyt varmaan 1.5 vuoteen kunnolla, kun äiti sai mut hurahtamaan vähähiilihydraattiseen dieettiin. Silloin tällöin ristikkoperunoita krapularuokana, mutta muuten kaikki peruna, perunamuussi, pasta, nuudelit, leivät (hyi vittu), tomaatti, leivokset kaikki tämmönen on minun osaltani suuressa pannassa. Oon huomannut näiden osalta, että en ole niin turvonnut ja keho voi paremmin. Peruna on helposti korvattavissa kasviksilla ja juureksilla, mm. kukkakaalimuusi on ihan lemppari, se on niin hyvää! Siihen kun vähän lisää parsakaalia tuomaan väriä niin ai että, siihen sitten paistettu kananrinta sitruunalla ja salaattia. Nam! Uuni vihannekset on myös hyviä, ja kaikenmaailman erilaiset variaatiot ja mausteseokset niin kaikki tommonen turha höttö on korvattavissa oikein hyvin. 

Lihaa mä syön, kanaa sekä nelijalkaisten öttiäisten lihaa. Kalaa en voi sietää, paitsi tonnikala nyt menee pahimpaan nälkään.

Maitotuotteita en juurikaan käytä, paitsi kahvinseassa hieman kermaa, ja fetajuustot.

Herkuista suosin suolasta jos sille päälle sattuu, en vain ole vuoteen syönyt oikein mitään herkkuja, kun tulee vain niin jäätävän paha olo. *kiillottaa sädekehää* Juon energiajuomia tosipaljon, se on mun herkku. *heittä sädekehän romulaatikkoon* JA FETAJUUSTO. Jos mä olen joskus kuolinpedillä ja millään ei ole mitään väliä, niin tuokaa mulle saatana fetajuustoa ja haarukka.

Silloin kun mulla ei ole paastokausi menossa, niin usein foodpreppaan ruokailuni, saatan tehdä monelle päivälle eväät valmiiksi sekä ne ruoat jos syön kotona sitten jotain, ja ne koostuu yleensä kananrinnasta sekä salaatista tai kasviskratiinista / kasviksista ja ostain proteiinin lähteestä. 

Mä vaan olen niin tuhottoman huono ihminen syömään, ja vähän väliä koen voimakkaita pahanolon puuskia siitä, että joudun syömään. Ajatuksena kauhean hyvä ja kiva, mutta toteutus sitten siinä kohtaa kun pitäisi syödä ei välttämättä ole niin kiva.

Muunmuassa eilen tappelin vartin siitä että mitä helvettiä mä syön. Sain idea, otin tavarat pöydälle ja meinasin oksentaa. Uusi yritys, sama tulos. Lopulta söin sitten tonnikalaa purkista ja hämmentelin teetä. Ne ei tuntuneet niin etovilta. 

10.

Perjantai on toivoa täynnä?

Mulla oli viimeyö uneton yö, olin kahdeksalta jo valmiina peiton alla tukeutuneena siihen ajatukseen et nyt mä nukahdan ja olen reipas huomenna. Paskanmarjat. Kuuntelin äänikirjaa puhelimesta ja tuijotin kelloa. Yhdeksän, kymmenen, puol yksitoista, kaksitoista. Mulla oli kylmä mut samaan aikaan kuuma, mut silti niin kylmä et koin olevani niin heikko. Mun oli pakko laittaa toiseen jalkaan villasukka ja toisesta jättää se pois. Syke pomppi samoilla korkeuksilla kuin maratoonarilla maratonin jälkeen ja pää särki. Suu oli sahara, ja ramppasin kusella 15 min välein. 

Semmonen yö. 

Nyt pirteänä työpaikalla kirjoittelen tätä ja vartoon että pääsen kahvitauolle. Mun on pakko saada kahvia. Mun pää sammuu ihan just. Emmä voi täällä olla ku zombie. Toisaalta ketä kiinnostaisi?

Mitäköhän mä tänään teen? Hyvä ystävä pääsee lomille intistä, se puhui että voitais tehä jotain. Mä en jaksa. Mun vireystila ei ole hetkeen ollut näin matala, piristeet ei toimi. Oon sumussa.

9.

Edelleen elossa, kiikunkaakun

Olen nyt paastoillut maanantaista lähtien, olo on hieman hutera ja pää täynnä utua. Energiataso on puhdas 0 ja töissä olo menee toinen silmä kiinni ja toinen auki. 

Tunnen itsessäni vain vihaa tällä hetkellä ja epäonnistumisen tunnetta jos nyt syön. Enhän minä vittujakaan tiedä mitä mä ees painan, ku mä laiska ihmisenkuvatus en ole saanut aikaiseksi hakea helvetti edes puntariin patteria. Luultavasti liikaa, en uskalla. 

En halua. 

Huomenna on perjantai ja työviikon lopetus, kummallista kun en ole hetkeen ollut töissä viikonloppuisin, mutta no kaipa mulla jää aikaa olla kavereiden kanssa. Kenen kavereiden? En tiedä. 

Täytin viimeviikolla vuosia. Masentava päivä. Ahdistusta täynnä. Onneksi sitä ei tullut juhlistettua. Onneksi. Kai.

Ja edellis viikonloppuna olin niin utuisissa tunnelmissa Helzinki -festareilla, että hävettää itseänikin. 

Olen kävelevä epäonnistuja.

Koen ikä-kriisiä, pelottaa ajatus et oon päivä päivältä, vuosi vuodelta lähempänä 40 ikävuotta kuin syntymää. Vaikka en ole edes 30 vielä. Mutta tuntuu etten ole saavuttanut mitään. 

Paha olla.

Hyvin paha.

8.

Mulla on monta luonnosta tekstiä, mutta yksikään ei ole sellaine minkä haluaisin julkaista. Tunnen häpeää ja itseinhoa itseäni kohtaan kun luen ne. Ahdistaa ja toisaalta pelottaa. Mihin kaikkeen mä olen taas valmis? Mitä mä aijon tehdä.
Liki kymmenen vuoden sekoilujen jälkeen, joista puolessa välissä tuli huumausaineet ja alkoholi mukaan kuvioihin olen säästynyt kaikelta. Joskus lukiossa kävin koulupsykiatrilla puhumassa huonoista parisuhteista, isäongelmista ja itsestäni. Sain ajan nuorisopsykiatrian klinikalle mutta jätin menemättä. Hymyilin vain kauniisti ja sanoin, että voin jo paljon paremmin. Omia sairaskertomuksia luettuani hymisen itsekseni siitä mitä helvettiä mä oon sille psykalle oikein puhunut. "Tunnen olevani arvoton parisuhteessa, mut rakastan sitä toista." Sinä sokea ämmä etkö huomannut kuinka sua petettiin? Entä yläasteella kun olit 2.5-3 vuotta naisenhakkaajan kanssa yhdessä? Varsinaisia kedon kukkasia olet itsellesi haalinut. Ja niin nuorena.
Viimeisin näytti hyvältä, kaikki meni fine ja avasit kovaa kivimäistä ulkokuortasi hieman. Mitä kävi? Sut feidattiin ja enempää selittelemättä kuukauden mykkä/piiloilukoulun jälkeen sulle kerrottiin, että kyseinen henkilö ei ole valmis vakavampaan suhteeseen. Aa selvä se sitten. No onnea hänelle ja hänen tyttöystävälle tällä hetkellä. Kaikella rakkaudella MÄ!.
Tälläisissä tilanteissa sitä tuntee itsensä niin arvottomaksi ja turhaksi. Jonkun tunteellinen hyväksikäyttö sattuu enemmän tasolla mitä muut eivät näe. Ei ehkä tunteellisella puolella, vaan sillä että arvostus itseäsi kohtaan ihmisenä murenee käsiin kuin lasinen enkeli kun sen pudottaa lattialle. Sen voi aina koota pikaliimalla ja teipillä, mutta siitä ei koskaan tule täydellistä ja symmetristä. Se on aina rikki, se on aina se rikkinäinen. Ei auta kuinka pakkeloisi ja maalailisi rakosia umpeen, se ei ikinä tule olemaan sama.

7.

Mä on vaan paastoillut. Ja vetänyt perseet, koska mulla on henkisesti niin paha olla. Emmä tiedä mistä se tasan tarkkaan johtuu, mutta kokoajan sellainen olo että mä en saa henkeä. Niinku oisin sukeltamassa, ja mun happi loppuisi. Kaiketi mä oon sitten tällä hetkellä jossain oman pään sisäisellä henkisen pahoinvoinnin valtamerellä lillumassa kivi solmittuna jalkaan. Tiedä häntä.

Mua vähän pelottaa. Olen ollut viiltelemättä muistaakseni vuodesta 2016? Ja pidän esteettisesti niitä jälkiä hyvin rumina ja häpeän niitä aina silloin tällöin. Vaikkakin olen tottunut siihen ajatukseen et ne on osa minua itseäni ja osa sitä matkaa mitä olen kulkenut tähän asti. Asioita kuitenkin pahentaa se, että mulla on tota ylimääräistä noissa käsissä, niin inho niitä kohtaan vaan pahenee. Koitan kynsin hampain pitää kiinni siitä, että en saatana viillä, en perkele lähe siihen enää. Mutta millä muullakaan mä sen pahan olon sitten saisin pois? Patoan pikku hiljaa itseeni vain ajatuksia ja ajatuksia ja kohta mä oikeesti varmaan räjähdän. 

Kaiketi se paha olo sitten alkaa jollakin tavalla purkaantua itsestään, en vaan tiedä millä. Kaikki olisi toistaiseksi ok, jos painajaiset vain häipyisivät johonkin. Vitun kauas.

6.

Olen kauhean tyytyväinen taas, paastosin hyvin kunnes tiistai illalla sitten sain käsiini sipsejä ja dippiä. Miten tä kontrolli on niin rikottavissa sekunneissa? En anna anteeksi itselleni sitä, enkä omalle päälleni joka siinä tilanteessa oli sitä mieltä että haluan oksentaa kaiken ulos. Siihen en jumalauta enää lähde, mikään ei oo niin kamalaa kun itselle herkkujen salliminen ja niiden oksentaminen. Mun hampaat ja suu voi jo ihan tarpeeksi huonosti.

No jos ajatellaan positiivisesti, joka on tässä tilanteessa hyvin vaikeaa niin ainakaan en saatana syönyt edes puolta pussillista. Edes jotain kontrollia mulla on tässäkin saatanan kropassa.

Tänään suunnitelmissa olisi hakea vaakaan uusi paristo, sillä taisin sen joskus pari vuotta sitten heittää vessanpönttöön kun suutuin itselleni. 

Huomenna on myös töistä vapaapäivä, viha rakastan vapaapäiviä. Saan nukkua ja tehdä kaiken kiireettömästi, mutta en näe ihmisiä. Toisaalta vihaan olla sosiaalinen, mutta itse aiheutettu yksinäisyys minusta riippumattomasta syystä ilman omaa määräysvaltaa, vihaan sitä.

Samalla kun haluaisin olla ihmisten kanssa, minut valtaa kauhea riittämättömyyden tunne ja hauraus. En tiedä miksi koen olevani syyllinen ja vika kaikkeen jos olen jossakin, pitäisihän mun ymmärtää se että osa mitä puhutaan on puhtaasti vain vitsiä, mutta minkä helvetin takia sen pitää kolahtaa suoraan takaraivoon?. Ikävöin parasta ystävääni, häntä johon olen aina voinut luottaa. Ei hän mihinkään oikeasti ole kadonnut, hänellä vain on oma elämä johon en tunnu kuuluvani ja mihin en ison perseeni kanssa mahdu. On kihlattu, kämppä, elukoita, työ, yritys saada lapsi. Minne minä mahdun? En minnekkään. 

Samalla olen kateellinen toiselle ainoalle naispuoliselle hyvälle ystävälle. Hänellä juoksee miehet perässä, hänellä on ystäviä vaikka muille jakaa. Koulu josta hän on kiinnostunut, oma kämppä ja tavoite mitä kohti mennä. Tunnen oloni kotoisaksi kun vietän hänen kanssaan aikaa, mutta koen olevani haavoittuva ja mustasukkainen kun hän on muidenkin kanssa. En ymmärrä mikä mut saa näin reagoimaan, kaiketi se että koen olevani helposti korvattavissa ja pelkään jonkun muun menevän edelleni.

5.

Viikonloput on kyllä haasteellisia, siitä ei päästä mihinkään. Tulee ylimääräisiä menoja, alkoholi on yksi pahuksen kirous ja sitten tylsyyteen syöminen on asioita joita vihaan. 

Torstai ja perjantai menivät ihan hyvin paastoamalla veden kansssa, mutta jumavitulauta ku lauantaina piti kitata pullollinen valkkaria ja sunnuntaina syödä hodari, koska olin porukoiden kanssa Forssan Pick-Nickissä.Vittu olen LIHAVA!!

Eihän tämä maailmaa pitäisi kaataa, mutta kun muutenkaan en ole syönyt hiilareita kunnolla vuosiin ja aina jonkun tommosen hiilaripommin jälkeen maha turpoo ku saatananluoma rantapallo. Niin itseinho sen kuin vain kasvaa. Perkele!

No nyt olisi tarkoitus vesipaastota tämä ja huominen päivä.
Keskiviikkona nauttia nesteen muodossa jotain missä on ravintoaineita. Ja sitten to ja pe paastota.

Peukut pystyyn mulle. 

4.

Ysinäisyys,

riittämättömyys,

viha, 

välinpitämättömyys,

tuska. 

Hassua ajatella ja muistella sitä, että vuosien saatossa 2010 luvun alkupuolella syömishäiriö, pro-ana/ -mia oli ilmiö jota melkein jokainen nuori jollain tavalla kokeili. Osa jäi sille tielle, osa totesi sen olevan paskaa ja joistakin kukaan ei enää tiedä. Blogeja putkahteli vuosina 2011-2015 kuin sieniä sateella lisäksi oli erilaisia keskustelufoorumeita, kik-, WhatsApp-ryhmiä. Pro-ana /-mia yhteisöt kukoistivat ja samanhenkisiä tsemppikavereita löytyi joka puolelta. 

Mutta tämänhetkinen tilanne on erilainen. Kaivamalla pitää etsiä blogeja jotka ovat vielä toiminnassa. Useat foorumit ovat ajettu alas ja tietynlaista entistä yhteisöä ei ole. Erilaiset sosiaalisen median kuva-alustat poistavat ja bannaavat 'thinspiration' kuvia ja tunnuksia. Tästä 'lajista' on tullut yksilösuorittajien uusi maailma. 

Aika muuttaa asioita, se on aina totuus. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia joiden ei pitäisi omassa pienessä mielessä kuitenkaan muuttua, niiden tutun ja turvallisen ympäristön takia. 

Ehkä tähän tottuu aikanaan. Ehkä ei.
 

Tänään aloitan urheilemaan taas pitkästä aikaa. Saa nähdä jos jaksaisi mun tervakeuhkoilla juosta, tai kestääköhän mun lonkka. Ei se haittaa yritän silti. Parempi se on yrittää, eikä jättää yrittämättä.

3.

Kello lyö 8:40, olen ollut melkein kaksi tuntia töissä.

Mulla on sellainen olo että haluan kirjoittaa, mutta en tiedä mitä kirjoittaisin.
Mun pää on yhtä utua ja sumua, en halua herätä tähän päivään. En ehkä ikinä. Ei. Haluan kahvia.

Kello lyö 14:20, enään 40 minuuttia töitä. Sitten mun koetukset vasta alkavat, miten mä saan pidettyä tän mun etovan kroppani kaukana ruoasta? Millä mä saan kerrottua mun pienelle mielelle sen, että sulla on vaan vittu tylsää ei nälkä.

Monesti miettii sitä, että olenko iloinen kun olen pienempi? Aivan varmasti olen, nyt kun kävelen näen selluliitia, ihraa, ylimääräistä nahkaa ja makkaroita ympäri kehoa. Ja kun istun autoon, jalat levähtävät siihen penkille että melkein pääsee itku. Käsien aluset venähtävät painovoiman mukana kohti maata ja sopivan tuulenpuuskan tullessa ottavat tuulta allensa. Leuan alle on tupannut kertymään kaksoisleuallekkin kaksoisleukoja ja vatsani ympärillä kiertää muutama saturnuksen rengas. Voinko vain kadota. Miksi mun kehoni ei ole kevyt kuin höyhen, hento kuin linnunluu, näkymätön niin kuin enkeli. Tilaisin itselleni yhden kappaleen itseinhon giljotiineja ja yhden sitoutumisen jalkapuun.

Kuvitelkaa nyt kun seisot vihdoin peilin edessä, katsot itseäsi ja hymyilet. Sivelet solisluittesi teräväväksi piirtyvää pintaa, kylkiluiden toistuvaa järjestelmällistä muotoa. Leukaperien ja poskiluiden muotoa kasvoissa jotka olivat ennen muodottomat. Voit vihdoin pukea päällesi mitä halajat ilman sitä että tunnet olosi epämukavaksi siitä mitä taakkaa päälläsi kannat. Tunnet olosi vapautuneemmaksi ja siltä että olet kerrankin onnistunut. Voit kerrankin olla pieni. Katoava. 

2.

Sitä miettii aina hiljaa itekseen yön pimeinä tunteina että oliko taas pakko. Kuka siellä pään sisällä oikein kuiskii niitä sulosointuja ruoasta ja nakkikiskan pikkutuntejen alennuksista? Vaikka oikein hyvin tietää, että ehkä se rankan festaroinnin ja alkoholin kittauksen jälkeen ruoka maistuukin niin taivaallisen hyvältä, niin siitä alkoholista on aivan tarpeeksi tullut saatua niitä kaloreita. Perkele.

Onneksi nyt sunnuntaina alkaa työviikko, niin voi mitoitella taas ruokailut 1-2 x päivä. Viikonloput kyllä sopivasti sekoittaa pakkaa aina.

 

1.

Täällä mä, yhä hengissä, valitettavasti.

Vuodet on ehtinyt vierähtää ja silti olen täällä. 

Mikään ei ole hyvin, luulin että on, mutta eihän kissa karvoistaan pääse. Tai niin ne sanoo, mistä tietää. 

Olen tässä muutaman vuoden ajatellut, että kaikki on hyvin ja olen päässyt irti tästä syömissotkusta tai miksi tätä vituketta voikaan kutsua. Mutta ei ajatukseni ovat jo kauan pyörineet siinä että palaan tänne takaisin.
Oli vuosi 2013 kun aloitin virallisesti syömissekoilun, muistaakseni, ja siitä pisteestä on kuusi vuotta tähän pisteeseen. Kuusi. Tilanne oli välillä parempi ja välillä huonompi, välillä juoksentelin pitkin maita ja mantuja sekä paastoilin. Välillä taaskin vähemmän aktiivisesti, kävin ostamassa suklaakakkua ja oksentelin ne pihalle omatunnontuskissani.
On ollut surullista ja toisaalta lohduttavaa lukea tämän ja edellisen blogini kirjoituksia, koska olen voinut palata siihen hetkeen ja ajatuksissani halata itseäni. Olla ylpeä siitä omistautumisesta, itsekurista ja tahdonvoimasta. Siitä tahdonvoimasta jota en ole nähnyt itsessäni pitkään aikaan. 

Ajatuksissani olen palannut siihen hetkeen monesti ja muistellut ja kysynyt itseltäni sitä, miksi en ollut tyytyväinen itseeni? Olin timmi ja hyvässä kunnossa, ja nykyiset kuvat & vanhat vaatteeni kertovat myös samaa tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen kun nostan ne kaappini perukoilta. 

Olen mielessäni monta kertaa avannut tämän blogin tekstiosion ja ajatellut kirjoittavani kuulumisia, mutta aina olen tullut siihen tulokseen että mä voin liian hyvin ollakseni täällä. Paskan vitut sanon minä.

Jos peilistä näkee kuuden vuoden ajan samat kasvot joista paistaa itseinho, mutta edelleen valehtelee itselleen siitä että kaikki on hyvin, olisiko aika hyväksyä se totuus että ei ole. Olen vuosien saatossa kasannut itselleni jonkinlaisen kuoren ja muovannut ihmisille sellaisen käsityksen millainen olen. Ja päivä päivältä murentunut hiljaa itsekseni koska vahvimmatkaan eivät aina jaksa. Olen kyllästynyt valehtelmaan itselleni ja olemaan tyytymätön itseeni. 

On minun aikani palata takaisin tänne. Sinne minne kuulunkin. Tai kuuluin ainakin joskus. 

Nyt olen täällä.