22.

Välillä on sellanen olo et tuen ja yritän ymmärtää parhaimpani mukaan muita, mutta kun itseltä alkaa kivisilta romahtaa jalkojen alta niin kukaan ei ole tukemassa. Eikö kukaan ymmärrä vai eikö vain halua ymmärtää. Tänään käyty keskustelu minut 11.vuotta tunteneet ainoihin naispuolisiin kavereihin lukeutuvan naikkosen kanssa jolla juuri itsellään puhjennut masennus ja paniikkihäiriö. Sanoin etten ole kahteen päivään poistunut sängystä, muuta kuin tupakal ja kerran kiskalle hakemaan tupakkaa, toteaa vaan että menisit joskus ulos. No vittu mua ahdistaa. Nii? Mene ulos. MÄ EN VITTU SAA AIKASEKS MENNÄ ULOS.
On mua pyydetty ulos ja sinne ja tänne, mutta en mä halua/jaksa. Ahdistaa ja tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Eilen sanoin et mieleni tekee viiniä ja haluisin käydä lähi paikkakunnan kapakassa kun muutama tuttu siellä oli, ja hän poikaystävänsä kanssa ajelemassa. Totesi vain mulle että no mene, ja kysyin että millä niin kuulemma mun piti autolla mennä. Mä olen kerran kärynnyt ratista ja meinannut tappaa itseni sekä hyvän ystäväni (vahingossa) joten meni tunteisiin.

Saatanan saatan sanon mä.

Edit. Lisäyksenä vielä, että joo kello on 00:08. Silti vituttaa ja ärsyttää ja haluaisin purkaa tätä johonkin niin suolsin sitten tänne hetkelliset ajatukset. Anteeksi

21.

Joulu.

Mikä ihana päivä, maa on valkoinen. Aamulla nenään leijailee tuoreen puuron, kanelin sekä glögin tuoksu. Talo on täynnä hulinaa, onnellisuutta sekä iloisia lapsia. Jännitys illan lahjavuoresta näkyy kiiltona lasten silmissä sekä joululaulut raikaa jokaisessa talon huoneessa. Joulu on käsin kosketeltavissa jokaisessa hetkessä. Läsnä. Kuusi on koristeltu kauniiksi, sen oksilla roikkuu punaiset ja harmaat joulupallot ja hopeakultainen hilehuntu paketoi kuusen kuin kauneimman lahjapaketin. 

Kinkku paistuu uunissa, laatikot on imeltymässä ja kaikilla on ihanaa.

Mutta. 

Maa on yhtä musta kuin turvapaikan suomesta saanut ihminen (Köh, anteeksi oli pakko). Aamu on hektinen, viimeilta oli venynyt, nukuttuja tunteja oli vähäinen määrä ja eilinen valkoviini kolkuttelee otsalohkossa kuin mikäkin pahainen. Hiukset on paskaiset ja ne voittaa joulukinkun rasvanmäärän heittämällä. On kiire. Suihku, hampaat, lärvi, kahvi, tupakka. Muu perhe leijuu jossain omissa joulusfääreissään, punaisia pilviä ja piparminttutankoja vaan heiluu muiden näkökentässä. Pari heittotähti piparia sinkoutuu otsaan kun melkein 18-vuotias serkku sekä 14-vuotias veli jahtaavat toisiaan. Helvetti. Isovanhemmat mussuttaa omiaan jostain ajasta kuin minä tykkäsin vielä puurosta (en ole ikinä pitänyt), ja äiti pyörittelee joulustressistä jo valmiiksi ohentuneita hiussuortuvia sormissaan. Vielä olisi paljon tekemistä. Miten yksi päivä vuodesta voi saada ihmiset niin sekaisin. Vaikka se toistuu joka helvetin vuosi. Joka. Vuosi.
Onneksi mun jouluni pelastui, olen pitkässä iltavuorossa, kaukana joululauluista, joulustressistä, joululahjoista, jouluruoasta, joulusta ja joulusta. 

Tietenkin joulu voi olla muille ihanaa aikaa, ja niin se saakin olla. Mutta minuun se ei iske. Ellei joku rabieksen saanut joulutonttu nyt välttämättä halua tulla puremaan mua jalasta.
Mä voin ihan hyvin olla tonttu joka päivä vuodesta, mutta en tänään. Mä voin ostaa lahjoja ihmisille joista välitän mutta en tänään. Mä voin syödä hyvin joka päivä vuodesta jos haluan (tai on rahaa), mutta en tänään. Voin olla iloinen tai surullinen ihan koska vaan, mutta en tänään. 

Ainoa asia mitä haluan on olla rauhassa, syödä vaikka pitsaa ja nukkua. 

Mutta hyvää ja rauhallista joulua kaikille tasapuolisesti. Älkääkä murehtiko turhia tänään. Se on ohi muutaman tunnin päästä. 

20.

Mä en tiedä miten mulla menee. Hyvin? Huonosti? Hyvin huonosti? Erittäin hyvin?

Henkisesti mulla ei mene kovinkaan vahvasti, kaamosmasennus tekee tuloaan ja näen elämästä vain ankeita puolia. Koen yksinäisyyttä, toivottomuutta, ahdistusta ja sitä tasapaksua elämää josta ei saa mitään irti. Toisaalta, eipä se sen hehkeämpää ole ollutkaan. Vuodenaika vain vahvistaa tunnetta siitä, että mistään ei tule mitään. Sain Snapchatin muistoissa tasan vuosi sitten tapahtuneen ghoustauksen ja siitä seuranneen alamäen, jolloin en voinut nukkua omassa sängyssäni edes, saatika voinut todellakaan hyvin. Nyt oltiin taas luisumassa samaan, olin päästänyt makuuhuoneeni siihen kuntoon, että vähän oksetti ja kirjaimellisesti sängynalustaa ei ollut putsattu KUUTEEN vuoteen. Olen 100% varma siitä, että siellä on kasvanut jotain joka on kyennyt itse poistumaan sieltä.

En ollut lakanoita vaihtanut 3-4 kuukauteen, lattia lainehti vaatteista, jokainen taso oli täynnä tavaraa. Se oli niin sotkuinen, että en enää edes välittänyt, en jaksanut, halusin vain nukkua. 

Eilisen vapaapäivän aloitin ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen enemmän kuin 5h nukutuilla yöunilla. Keitin kahvia hiljaisuudessa ja poltin aamun ensimmäisen savukkeen, kuuntelin lähipuskan lintujen kujerrusta kylpytakki päällä ja päätin mennä suihkuun. Pesin itseni ekaa kertaa 5 päivään. Istuin hetken ajan keittiössä kuivatellen varpaitani ja totesin itselleni hiljaa että nyt ei mennä samaan mihin viime vuonna. Nousin ylös, hulautin kahvin naamariin, puin ja aloitin siivoamaan. 

Siivosin piirun verran alle 7 tuntia. Olen itsestäni ylpeä. Olen myös ylpeä että kävin suihkussa. Ja että jaksoin tänään herätä töihin ilman väsymystä ja sitä tunnetta että en jaksa. 

Totuushan on se, että tämä on nyt vain pieni aalto tarmokkuutta. 

Mulla olisi niin paljon kerrottavaa, päiviteltävää, valitettavaa, muisteltavaa, mutta en koe olevani täysin selvillä itsekkään siitä mitä pääni sisällä tapahtuu.  

19.

Joskus on niitä päiviä kun ahdistaa. 

Uppoutuu ajatuksiin ja muistoihin.

Lipuu kauas.

Pois todellisuudesta.

Olen ihminen jonka on hankala olla ajattelematta mitään. Olen analysoiva, etsin aina kymmeniä eri tapoja ajatella asioita. Eri näkökulmia, ratkaisuja, erilaisten tunteiden painoa, mahdollisia tapoja millä ihmiset reagoivat. En osaa keskittyä mihinkään. Mun pää ei ole koskaan hiljaa.

Oman henkilökohtaisen äänen kanssa päivittäin käydyt keskustelut siitä, miten sun pitäisi muuttua. Samalla kolme eri ajatusta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Millä tavalla mä kävelen, näytänkö tyhmältä? Olenko jollain tavalla huomattavissa? Sekunnissa huomioni kiinnittyy johonkin muuhun ja unohdan taas sen mitä olin tekemässä, ajattelemassa, puhumassa.

Mutta muistot on sellaisia joihin voin upota, elää uudellen. Kerta toisensa jälkeen. Ja kerta toisensa jälken oma pääni värittää niitä hieman kauniimmiksi. Surullisemmiksi. Johonkin mihin kaipaa, mutta jota ei tule koskaan enään saamaan. 

Se on raadollista, ja kaunista.

Nähdä, millä tavalla oma pää hiljalleen tappaa sinut sisältä. Tavoilla joita ei voi sanoin selittää, tai voi mutta ei ymmärrettävästi. 

Monesti sitä yön hiljaisina hetkinä, kun on valveilla neljättä päivää. Tuijottaa vain kattoa. Miettii asioita ja palaa ajassa taaksepäin. Saattaa hymyillä kun muistaa miltä jokin lapsuuden joulu tuoksui. Miltä ala-asteen ensimmäinen kesäloma päivä tuntui. Miltä ensimmäisen teini-iän ihastuksen kosketus tuntui iholla. Miten se sai ihokarvat pystyyn ja koko kropan väreilemään. Millä tavalla lapsena yöllisen tähtitaivaan tähdet tekivät sinuun vaikutuksen. Lämpimän kaakaon maun huulilla. Ensimmäisen sinuun kohdistuneen iskun. Pelon sekaisen tunteen siitä jääkö henkiin. Kamppailun ja ylpeyden. Miltä tuntui kipu. Suru. Yksinäisyys. 

Havahdut siihen kun rintakehälle tippuu pisara. Kyynel. 

Nämä hetket ovat niitä mitkä heittävät bensaa liekkeihin. Ilon ja onnellisuuden tunne vaihtuu äkkiä kaihoon ja melankoliaan. Suruun ja itseinhoon. Vihaan. 

Tuntuu siltä että jo hetki sitten päälle kaatuvat seinät muuttuvat kymmeniä kertoja painavemmiksi. Asioista tulee työläämpä ja energiavarastot kuluvat hetkessä loppuun. Ei tee mieli nähdä ketään eikä puhua kenellekkään. Ei halua nähdä edes itseään.

 Sitä alkaa aikanaan jopa pelätä itseään.