Tunnen oloni arvottomaksi, turhaksi ja hirveäksi.
Ahdistun kehostani ja saa oloni tuntumaan tuhatkiloiselta ryhävalaalta.
En kestä tätä oloa.
En halua elää.
Ihoni roikkuu.
Selluliitti jaloissani liikkuu jokaisen inhottavan ja raskaan askeleen seurauksena.
Näen joka päivä kuvia kuvan kauniiden mallien vartaloista ja salaa ihailen niitä. Kuinka heidän iho myötäilee teräviä kylkiluita ja hauiksenkohta on yhtä ohut kuin ranne.
Salaa katseellani haalin mieleeni muistoja siitä kun olin joskus viellä laiha.
Siedettävän kokoinen, aloitteleva pikku keijukainen.
Nyt olen jotain aivan kamalaa..
Olen yhdistelmä rasvaa ja elimiä.
Verta ja kyyneliä.
Luita ja vettä.
Jokainen päivä on kuin kamppailu itseni kanssa.
Joka päivä kamppailen terän kanssa siitä että pitäisikö? Pitäisikö?!
En tiedä mitä mä teen, olen jälleen umpikujassa.. Niinkuin joka postauksessa sanon.
Olen aina alottamassa ja toistamassa lauseen ja sanat "Nyt mä alotan!" mutta tuleeko tästä mitään? NO EI!
Mikä mussa on vikana? Miksi en onnistu niin yksinkertaisessa asiassa?
Mitä mä pelkään?
Vai olenko vain saamaton ja laiska paska.
Ehkä molempia.
Ehkä pelkään, ehkä tärisen kauhusta.
Ehkä kuitenkin salaa nautin tunteesta tuntea terävän kylkiluun ääriviivat paljasta, kylmää kehoani vasten.
Lupaan sulle.. Enään en peräänny..
Enään ei tekosyitä..
Olen aivan liian monta kertaa kiertänyt asian keksimällä naurettavia tekosyitä.
Tällä kertaa minä lupaan että palaan tänne. Kera saavutusten.
