sunnuntai 28. helmikuuta 2016

pelottaa.

Mun päässä liikkuu ainoastaan kamalan pimeät ajatukset enkä voi ees nukkua koska mietin kaikkea turhaa. Suoraan sanottuna mun oma mieli pelottaa mua tällähetkellä. Valvon yö toisensa jälkeen ja mietin. Silmät verestävinä meen kouluun ja esitän, eiku enhän mä enään ees jaksa esittää. Kuljen vain koulun käytävillä kuin haamu ja tuijotan ihmisiä jotta he pysyisivät pois luotani.

Toisin sanoen olen onnistunut. Olen vihdoin näkymätön. Ketään ei enään jaksa edes kiinnostaa.

Mitä jos mä vaan tänä yönä katoaisin? Tai huomenna? Olisiko sillä loppujen lopuksi enään mitään väliä? Enpä tiedä, en yhäkään osaa ennustaa. Ehkä joskus sitten.

Musta tuntuu et mua ei vaa oo tarkotettu tähän. Oon yrittänyt itse olla kaikille aina sillee, että kyllä kaikki viellä kääntyy parhain päin, mut nyt huomaan et vittu ei se aina ole niin.

Mä haluan vain tukea. Jonkun jonka puoleen kääntyä. Olkapään jota vasten itkeä.


Kuiskin öisin korvaasi,
kerron kuinka ihana olet.
Sivelen sormilla kehoasi,
haluan tietää sinun olevan vielä siinä.
Katselen nukkuvaa ruumistasi,
se mikä oli viellä lämmin.
Niin nopeasti se minulta vietiin pois.
Niin nopeasti kaikki loppui.

_______

Mua ahistaa, ahistaa.
En vaa jaksa.
Haluisin vaa laskee mun taakan hartioiltani pois.
Edes hetkeksi...
Nojata sua vasten ja vaa antaa itkun tulla.
Mutta en pysty siihen.
Sä torjut mun kosketuksen, siirryt vain kauemmas.
Jään ajatusteni kanssa kahden.
Mun pää ei vaan kestä.
Mun psyyke lahoo.
Ja elämä hajoo.



perjantai 26. helmikuuta 2016

Sinä kaunis mieli

Tyttö katsoo hiljaa ikkunasta, huokaisee niin että ikkunaan jää hengityksestä jälki.
Tuijotat pihalle jossa muut nuoret pitävät hauskaa. Suljet silmät ja kuvittelet sen päivän kun kuuluisit itsekkin johonkin. Sen päivän kun et olisi enään yksin tummien ajatuksiesi kanssa ja sen viiltävän äänen päässäsi joka kiertää hetki hetkeltä sinua enemmän pikkusormensa ympärille. 
Tyttö kääntyy ikkunalta pois päin, kävelee sängylle ja istahtaa siihen. Hän näyttää posliiniselta nukelta vaaleine hiuksineen ja surullisine silmineen. 
Päällään hänellä on iso yöpaita jossa on enkeli. Voisi jopa luulla ensinäkemältä, että tyttö itse olisi enkeli. 
Tyttö nojautuu eteenpäin, avaa laatikon ja ottaa sieltä jotain.
Puristaa esinettä tiukasti kädessään, se on terävä ja viiltää sormiin haavat.
Se on asia joka tämän kauniin mielen pitää kasassa.
Se on jotain jota ilman hän ei voisi elää.
Se on se mikä hänet pitää täällä.

Vain ihmiset kenellä on kaunis mieli ovat saman kaltaisia kun hän.
He ovat entisiä enkeleitä, joita ei ole koskaan tarkoitettu elämään.
He ovat ihmisiä jotka eivät enään vain jaksa.
Kaunis mieli on liian särkyvää..



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Missä maailma menee?

Jokunen ihminen on varmaankin seurannut maailman uutisia ja lukenut artikkeleja sun muusta sotaan liittyvästä, tai siitä kuinka planeettamme on hajoamassa käsiin. 
Pohdin aina välillä iltaisin foliohattu päässä, että mihin helvettiin tämä maailma on menossa?
On puheita erilaisista ydinaseista ja kokeiluista. On pohdintoja siitä miten siististi jokin valtio saataisiin hiljennettyä. On ajatuksia siitä kuinka jokin ihmisryhmä on turhempi kuin toinen.
 Jo ihan umpitampio ihminenkin voi tajuta jo tässäkohtaa että tämä ei ole tervettä.

No olen tässä muutaman vuoden oikeastaan aika aktiivisesti seuraillut uutisia ja artikkeleita koskien maailmanmenoja ja politiikkaa, ja joka kerta päätynyt samaan ajatukseen "Mitä vittua nyt taas?!"

Mielestäni ihminen nykyaikana ylireagoi kaiken. Jokaisesta asiasta vedetään ihan hirvittävän isoja johtopäätöksiä ja niitä sitten pyritään ratkaisemaan yhä suuremmilla huomiota herättävimmillä asioilla.

Onko meidän maailmassamme muka joskus ollut täydellistä rauhaa?
No ei ole.
Tämä on vain meidän sukupolvi, ja meille tyypillistä spekuloida kaikkea.
Jokaisesta pikku asiasta on pakko vetää rantapallon kokoinen herne nenään ja pahoittaa mielensä jos joku kehtaa esimerkiksi vielä syödä lihaa.

Kannatan kaikkia siis tekemään itselleen foliohatun, ihan vain sen takia että wikipedia kertoo niiden estävän sähkömagneettisten aaltojen vaurioittamasta teidän pikku aivoja.



Myönnän että itse en ole mikään järjenjättiläinen tai että pystyisin joskus tekemään jotain suurta, mutta siinä asiassa olen järkevä koska pidän omat asiani omana tietonani. 
En vouhota ihmisille siitä kuinka pidän lihansyöntiä mielestäni eettisenä ja kuinka sodankäyntiä ei tulla koskaan lopettamaan ja se on mielestäni hyvä asia.

Ja jokainen joka tämän lukee, ja vaivautuu ajattelemaan jotain niin läpy jokaiselle sellaiselle ihmiselle jonka pieneen päähän saan aiheutettua närkästystä. Sinulla on siis omia ajatuksia ja hyvä niin.
Olisi suoraan sanottuna täysin anaalista jos ihmisellä ei niitäkään enään olisi.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Viha

Viime päivinä olen kuulemma ollut menkkanen. Hah sanon minä. Menkkanen mulla edes ole menkkoja. Olen vain surullinen, vihainen ja turhautunut samaan aikaan. Enkä vain voin sille mitään. Onko mussa taas jotain vialla. Entä jos oon jotenkin rikki.
Mikä helvetti mus taas on ku en vaan voi olla iloinen. En vaan voi iloita mistään, vaan pitää näyttä pitkää naamaa joka ikiselle asialle kun en vain osaa ottaa sitä iloisesti vastaan.

Tuntuu kuin kaikki asiat vain katoaisivat välillä ympäriltäni ja jättäisivät mustan häkin ympärilleni jossa joutuisin olemaan ajatuksieni kanssa yksin. Ilman ketään.

Kyllähän minulla on ihminen joka minua rakastaa, vaikka osaan sitäkin epäillä. Typerä minä.
Jos joku vilpittämästi kertoo kuinka hän pitää minusta ja on jaksanut oikutteluani jo noin puoli vuotta, jaksan silti epäillä.

Enkö mä ikinä opi luottamaan kehenkään? 
Enkö?
Miksi?

Välillä vain pyörii ajatukset tämän kaiken paskan lopettamisesta. Mutta tiedän että se ei ole vaihtoehto. Ei minun kohdalla, en halua luovuttaa. En halua näyttää että olen heikko ja luovutan kesken. Aijon kärsiä loppuun asti, vaikka se veisi koko mun vitun mielenterveyteni.

Tuli mieleeni, että tällähetkellä terveystiedossa käydään läpi aihetta mielenterveys.  Kuinka opettajamme kertoo masentuneisuudesta, ja tunnen huolestuneen katseen porautuvan lapaluiden välistä selkärankaani ja yrittää sitä kautta päästä mieleeni. Tai yrittää ja yrittää, hän taisi jopa onnistua siinä, koska mietin tälläistä. Olenpas mä tyhmä välillä.

Taitaa hiustenvaalentamis aineet imeytyä pahan kerran päänahan kautta aivoihin.

Mutta eipä mulla mitään enempää tälläkertaa. Elossa yhä fyysisesti, mutta en sitten tiiä kuinka kauan henkisesti. 

Ciao!