Mitä mä teen mun elämällä.

En osaa päättää mitään.

En oikeesti enään tiiä et mitä teen,

meenkö laivalle?

kenen luokse menen uutenavuotena?

Ryyppäänkö mä? 

Oon ihan saakelin huono päättämään kaikesta..

Musta myös tuntuu että oon aivan saakelin näkymätön kaikille.

Ihmiset on kiinnostuneita musta hetken.
Mut sitten kun sovitaan jotain,

niin jään täysin kaikkien unohduksiin.

 Pakollinen yritys sosiaalistua. 

Mikä onkaan kamalampi tilanne kun tunnet koulusta yhden ihmisen, ja olet sen seurassa ja sitten hänen muut kaverinsa tulevat paikalle ja olet itse siinä sillee "Mm.. mä taidan mennä täst.." En tiiiä oon aina jotenkin ollut se ns. yksinäinen susi, joka viihtyy mieluusti joko yksin tai hyvin pienessä porukassa. (Heh) Ei mulla oo porukkaa.

Mutta mä yritän rohkaistua, tossa Joulun jälkeen olin vähän ottamassa kippoa, porukassa joista tunnen hyvin vain yhden. Ja omasta mielestäni selvisin aika hyvin.

Ehkä vähän liiankin hyvin koska rupesin miettimään heti että: MILLOIN UUDELLEEN!!!

Mut hei mä pääsen pian laivalle, ja mä aijon juoda siellä. AIVAN SAATANASTI. 

Kaikki huolet ja murheet pois, musta tulee pysäyttämätön.

Oon huomannu sen et mitä ebnemmän mä suljen asioita mun pään sisälle sitä enemmän mun elämä suistuu raiteiltaan päihteiden suhteen. Koska mä myönnän sen, että mä en oo pysyny vaan alkoholissa ja suklaassa.

Taitaa sitä olla parit namit vetästy, ja kukkaa "vähä" maisteltu.

Ai vähän?

Nyt kusetan, anteeks. 

Tälläkin hetkellä kolmonen lipaston alimmassa laatikossa myrkynvihreän bongin kanssa. 

Oon rappiolla.

HELP ME! 

Olenkin sitten muuten kussut mun asiat aivan täysin. Lukion olen reputtanut, saanut kaiken mahdollisen paskan niskaan opettajilta. Sekä ne pettyneet katseet kun pikku Liisaan kympin jälkeen sanotaan minun nimeni, kylmän rauhallisella äänellä ja koe luovutetaan pitkän huokauksen saattelemana.

Olen myös kussut vuoden kestäneen seurustelusuhteenikin. Olen mestari. 

Hyvä, etten ole sentään hukannut viellä itseäni.
Tosin ei sekään ole varmaan kauhean kaukana ollut.

Mutta nyt mä meen suunnittelemaan mitä ostan huomisella laivareissulla, paljon alkoholia.

Monta kuukautta on taas vierähtänyt, mä olen lupauksistani huolimatta ollut poissa.

Tänään löysin blogini yleiskatsauksen kautta sivun josta pystyin näkemään sivut, joiden kautta ihmiset ovat eksyneet sivuilleni.

Sieltä suureksi ihmetyksekseni löytyi toinen blogi "Keijukaisen Siivin", oli hämmentävää löytä itseni hänen blogilistastaan. 

Näin pienenä ja mitättömänä ihmisenä sitä hämmentyy aina tälläisestä, en voi sitä koskaan varmaan tajuta että joku oikeesti lukee mun blogia. Vaikka olenkin nykyään hiljainen täällä blogin puolella, haluan silti kertoa teille, että mä olen yhä elossa.
Kaikesta paskasta huolimatta, en ole sellainen ihminen että luovutan. Saatan hetkeksi lopettaa, huutaa parit vittusaatanaperkeleet ja yrittää uudelleen.

 En jaksa enään pahoitella kenellekkään sitä että olen ollut poissa. Haluan vain kertoa teille, että jonain päivänä mä vielä palaan.
Jonain päivänä te näätte mun pienen käteni nousevan ja hapuilevan näppäimistöä. 

Mä palaan viellä.

Se on ohi

Otan veitsen käteeni,

painan sen kaulalleni.

Emmin hetken ja kysyn:

"Onko se pakollista?"

Suljen silmät,

lasken kolmeen

"Yksi"

"Kaksi"

"Kolme"

Liikautan kättäni vasemmalle.

Tunnen puhtauden joka valuu ulos kehostani.

Ainoan osan minusta joka ei ole vielä saastunut,

koskettaa ympäröivää ilmaa ja saastuu.

Kuiskaan itsekseni rauhassa että se on ohi nyt,

kaikki paha, kaikki ruma.

Kaiki mitä minä olin, kaikki ympäröivä.

Suljen silmät, kehoni peittää lämpö.

Ympärilläni olevat iloiset elämän äänet kaikuvat korvissani,

etääntyvät.

Tulee hiljaisuus ja se on ohi.

Tiedostan mahdottomuuden mahdollisuuden.

Oon elänyt hetken täysin pimennossa, en enää tiiä mitä vittua teen.  Oon ihan vitun pihalla siitä mitä teen mun elämällä. Koulu menee päinpersettä, elämä menee päin hevonvittua ja kaverisuhteet karkailee.
Oon iha kadonnut.
Hävinny.
Eksynyt.
En tiiä mitä oisin kirjottanut tänne tauon aikana koska, no ideoita ei oo ollu eikä juurikaan oo ollu asioita mistä olisi voinut kertoa. Eihän mun elämässä tapahdu ikinä mitään.
Varsinkaan enään.
Kerroin teille varmaan että sain ajan nuoriso psykiatriselle, hetken aikaa olin erittäin innoissani että "JEE" saan apua.. Mutta arvatkaa vaan kuka jänisti päivää ennen sitä aikaa, no mitä!
Soitin vain ja kerroin että kaikki menee taas hyvin ja en tarvitse aikaa kiitos hei..

Sitten toinen tosi suuri asia mun elämässä oli se leikkaus mikä mulla oli toukokuun alussa, multa poistettiin kasvain alamahasta. Muuta ihmeellistä ei olekkaan tapahtunut. :'D

Ajattelin vaan kirjottaa tänne koska, no halusin että tiedätte että oon elossa vielläkin.

Ja mun paino on vihdoin alkanut tippumaan.

Mutta palaillaan taas, kun vihdoin keksin mitä järkevää tänne kirjoittaisin.

kuulumisia

Hetken mielijohteesta, olen taas luullut että voin paremmin.
Oon osannu hymyillä ja nauraa.
Mut joka kerta kun tulee pieni vastoinkäyminen niin siinä kohtaan,
mun järki lähtee huutaen karkuun ja mun tärisevä pieni keho jää niille sijoilleen.
Oon laihtunut. Muutamisen kiloa, olemalla vain yksinkertaisesti hyvin pienellä ruoalla liikenteessä.
Voimathan mulla ei urheiluun riitä, eikä myöskään se kärsivällisyys enää.
Joskus sitä tuli juostua helposti 10 km. Nykyään? Ei, ei näillä keuhkoilla.

Oon yrittänyt olla jämähtämättä kotiin lähipäivinä, koska täällä mulle tulee vain semmonen olo et oon vaan täysin turha paska. Mulla olisi nuoriso psykiatriselle torstaina aika, mutta musta tuntuu että voisin jättää sen väliin. Musta vaan tuntuu et kyllä mä selviän yksinkin. Ja koska olen alaikäinen olisi mun vanhempienkin pakko tulla sinne. Voisin vain soittaa ja sanoa että, ei tällä kertaa.

Koeviikkokin on ohi ja musta tuntuu että useimmat kokeet meni aivan päin jotain...
Siis yksinkertaisesti en vain osaa lukea kokeisiin ja kaikki on perseestä ja vittuuuuuhhh...
En pysty keskittymään. :P

No mutta jos tä uupunut ruumis nyt pikkuhiljaa lyllertäisi ihravuorineen koht suihkua ja menisi sen jälkeen nukkumaan.

palaillaan taas :3

Unelma

~ Mikä on? ~

Mikä on kun näkee pieniä vihreitä miehiä?

Mikä on kun näkee hahmoja pimeällä?

Mikä on kun ahdistaa ja vituttaa?

Mikä on kun pelottaa ja iketää?

Mikä on kun ei seura kelpaa?

Mikä on kun yksinäisyys aina ahdistaa?

Mikä on kun elämän halu katoaa?

Mikä on kun mikään ei ole enään mitään? 

__

~Unelma~

Lasken käteni parvekkeen kaiteelle,

suljen silmät ja unelmoin.

Tunnen kuinka tuuli liikuttaa hiuksiani,

ihoni väreilee auringon lämmöstä.

Kuulen kuinka linnut laulaa ja

ajatuksissani hevoset laukkaa.

Niitty on kaunis 

Kukat on värikkäitä.

Kuulen kuinka joku huutaa,

havahdun tähän hetkeen

avaan silmäni 

kaikki on harmaata,

vastapäisen parvekkeen ikkunat kimmeltävät

alas on kerääntynyt ihmisiä

Suljen taas silmäni

ja päästän irti.

Noni.. vittu.

Murruinpas sitten koulu terkkarilla ja jouduin täyttämään jonkun mieliala lapun ja se saakelin terkkari tuijotti suoraan mua takaraivoon kun tein sen.  Sain kuulemma hälyttävän vakavan tuloksen, mulla on pääsiäisen jälkeen koululääkäri aika jolta saan sitten nuorisopsykiatrisel lähette.. :)
VOI HELVETIN KUUSTOISTA...

Nyt kyllä on semi ahdistunu fiilis.

Maljakko

Elämä on kuin maljakko,

sen tiputtua sen voi korjata,

mutta se ei koskaan tule olemaan enään entisellään.

Siitä puuttuu pieniä palasia,

joita ei saa koskaan enään takaisin.

Tarpeeksi monta kertaa hajottuaan siitä puuttuu liikaa osia,

ja lopulta se vain hajoaa lopullisesti.

Kun joku on kysynyt multa olenko kunnossa sanon tämän lainin aina. 

Se on tarpeeksi epäselvä, jolloin turhat kyselijät ovat vain, että "aha, okei?".

Huudan apua, kukaan ei kuule.

Olen yksin, kukaan ei välitä.

En tiedä mitä teen?

Sekoanko? 

 Näen kuinka elämä valuu sormien välistä.

Kuinka päivät vaihtuvat ja vuodet kuluvat.

Ihmiset muuttuvat.

Mutta minä en.

Olen loukussa omassa mielessä,

ajatuksissa pimeissä.

Synkissä syövereissä,

joihin kukaan ei voi sukeltaa.

 

 

Nyt ollaan siinä pisteessä.

Ollaan tultu siihen pisteeseen että en tiedä enään mitä aijon tehdä. Ne pari vuotta kun esitin kiveä, ja olin tunteellisesti täysin kuoliossa, ne on ohi. En kykene enään tekemään mitään ilman että murrun. 

Yksi päivä tässä Turussa käydessäni yritin pyytää yhtä tupakkia tuntemattomalta, tilanne oli pelottava. Vienosti menin siihen sitten ja kysyin olisiko heittää yhtä, olin kerännyt kaiken rohkeuteni tähän.  Ajattelin vain et joo kyl se varmaa, kyl mä uskallan. Mutta sitten näin sen miehen kasvot, ne vääntyivät ivalliseen hymyyn ja hänen huulet vain liikkuivat siinä latoen suustan sammakoita ja iilimatoja. Lysähdin kerralla kasaan. Kaikki rohkeuteni, kaikki mikä mussa oli sen ajan vahvaa, valui siihen viereiseen sadevesi kaivoon. Tunsin kutistuvani, ja kutistuvani. Puristin kättäni taskussa niin että rystyset vuosivat verta ja mitään sanomatta käännyin ja lähdin takaisin hansaan. Pidättelin itkua, astelin läheisimpään kauppaan otin ensimmäisen vaatekappaleen jonka näin mukanani pukukoppiin ja pillahdin itkuun.

Aivan sama mitä joku mulle sanoo tai js siinä on hiukankin ivallinen äänen sävy niin hetkellinen kuolema on valmis. Saatan päivän aikana itkeä monta kertaa. Tänään koulussa kun sain rakkaaltani askin kun pyysin häntä sellaista hakemaan oli hän sitä aikasemmin käynyt jo tupakalla, minä siinä sitten viisaana tyttönä keskellä koulun käytävää pidättelen kyyneleitäni ja rupeen ajattelemattomasti vinkumaan sitä kuinka haluan hänen olevan enemmän kanssani. Käyttäydyn oikeasti kun mikäkin pikku kakara. Ei ihme jos kaikilla ennemmin tai myöhemmin palavat hermot kanssani.

Olen harkinnut että lopettaisin valittamisen ja yrittäisin kerrankin olla ihmisten mieliksi. 

Mutta miten se tässä mielentilassa enään onnistuu?

Jos tietäisin että joku tuttu lukee tätä, olen pahoillani.. Kaikesta mielipahasta mitä olen aiheuttanut, niistä ilkeistä sanoista joita olen sanonut, niistä turhista keskiyön keskusteluista joissa kerron vain että haluan kuolla ja en jaksa.. Olen pahoillani kaikesta. Oikeasti.. Antakaa mulle anteeksi ja voimaa selvittää mun kaikki ongelmat.

Tässä itkuntuhruisilla silmilläni en jaksa ruveta tarkistamaan tekstiä, joten ainakin se näyttää aidolta kun on kirjoitusvirheitä täynnä.

Mä olen tyhmä..

Mä olen vitun tyhmä ihminen, aivoton, idiootti, täysnolla ja luuseri.

En osaa luottaa, epäilen.

En osaa olla iloinen, en vaa vittu osaa hymyillä.

Mä vaan inisen mulle tärkeimmälle ihmiselle, kuinka paska mä oon.

Kuinka monta kertaa tajunnu et, ei kukaan voi rakastaa itsetuhoista paskaa.

Sitä joka ei oo koskaan ilonen, sitä joka vaan itkee ja valittaa.

Välillä vaan turhaudun, etin vikoja itsestäni, kerron ne sulle etkä reagoi.

En vain osaa hänelle selittää mikä mulla on. Joskus toivoisin että voisin jakaa ajatukseni.

Kertoa ihmiselle miltä musta tuntuu, kuinka pyörremyrsy valtaa aivot ja silmät tummuu.

Kuinka iloiset ajatukset muuttuvat kuoleman läsnäoloksi.

Uskallan jopa välillä epäillä että ei hän oikeasti välitä. Mutta en voi sille mitään. Pää hajoaa, pieniin palasiin enkä enään edes jaksa yrittää kasata palasia yhteen. Kaipaisin vain olkapäätä jota vasten nojautua, rintakehää jota vasten painaa pään ja itkeä, lohduttavia sanoja ja sen että joku vain kuuntelisi.

Vedän johopäätöksiä, oon paska tyttöystävä. Jos et vastaa viimeiseen viestiini jossa on pelkkä hymiö tulen surulliseksi. Kun et koskaan aloita keskusteluita, ja sanot että ei oo mitään mistä puhua, se satuttaa. Koska ainoa asia jota haluaisin tällä hetkellä katsoa olet sinä, haluaisin vain puhua sulle, kasvokkain tai puhelimessa ihan sama! Olet minulle maailman tärkein enkä jaksa tätä yksin jos minulla ei ole ihmistä johon tukeutua. Ihmistä jolle valittaa, ihmistä jolle kertoa että on paha olo.

Kuunnella ja katsoa kun nukut. Mulla on seurassasi turvallista, lämmintä enkä pelkää, mutta osaan taas epäillä ettet halua enään viettää aikaa kanssani. Olet seurassani niin vaivaantunut, tulen surulliseksi kun katson sinua etkä nauti seurastani niikuin ennen. 

Näen välillä vielläki unia siitä kuinka tapasimme ja ne hetket olivat elämäni tärkeimmät. 

Kärsin niin helvetisti läheisyyden kaipuusta ja siitä että joku oikeasti haluaa sua.

Tällä tekstil haluan vain sun tietävän että olet minulle maailman tärkein ja rakastan vain sua. 

Vaikka tiuskin sulle ja olen kusipää se tarkoittaa vain sitä että välitän ja tarvitsen sua.

Jos sanon jotain pahaa en tarkoita sitä.

Jos epäilen jotain, sekin merkkaa vain kuinka saatanan tärkeä olet minulle, koska olen mustasukkainen kuin helvetti enkä halua että otat muita tilalleni.. Haluan olla kanssasi ikuisesti ;-; 

Kuusikuukautta olet minua jaksanut, toivottavasti rakkauskestää vielä kauan.

Mä revin koht mun pään irti, saatana.

Pistää vihaks oon nii aikaan saamaton paska.
En tee mitään ajallaan, siirrän aina tapaamisia enkä edes mee niihin.
Enkä siis nyt puhu mistään psykologista vaan siis ihan ystävistä, ei mul oo munaa hankkii apuu.
Oon vaan niin väsynyt, ja allapäin etten vaan yksinkertaisesti jaksa ketään.
En tee sitä ilkeyttäni tai mitään, ja olen pahoillani siitä!

Myös mun voimia on vienyt se et oon ollut sairaalassa kahdesti kuukauden sisällä.
Viimeksi jouduin oikein viettämään siellä yön.
Mulla löytyi suunnilleen kuukausi sitten noin 4cm x 5cm iso kasvain, vasemman puolen munan johtimesta. Ne kivut mitä se aiuheuttaa välillä on jotain aivan sietämätöntä. Itken vain enkä pääse edes vessaan kun liikkuminen sattuu.
No noin 2vk sitten se kipu uusiutui ja mentiin sairaalaan, jossa sitten tehtiin tutkimuksia ja todettiin että sen koko on kasvanut 6cm x 7cm kokoiseksi. Kivut olivat silloin olleet jo yli vuorokauden ja lääkäri pääti että se on pakko leikata. Joten jäin yöksi sinne.
Jäin sinne yksin, pelottavaan TYKS'iin, naisten tautien vuodeosastolle. Itkin vain mun sängyssä ja mietin et jos mä kuolen.. Nukahdin siinä sitten kipulääkkeiden saattelemana ja heräsin aamulla siihen että huoneeseen saapui ihmisiä.
Sain kuulla et mua ei leikata, koska oon liian nuori ja en sais sen takia välttämättä ikinä lasta. (Jos ees haluaisin...hyi)
Ja ne sitten rupesi suunnittelemaan jotain hellävaraisempaa leikausta mutta sitä oli sitten pakko odotella hetki.
No kotiin päästyä venailin pariviikkoa että saisin leikkaus ajan, ja kuinka ollakkaan se tuli.. Mutta petyin, se on vasta kahden VITUN kuukauden päästä. Mä oikeesti pelkään niitä kipuja. Mitä jos ne alkaa taas?? Mitä kun meil ei ole kun yksi auto ja vanhemmat töissä, ja äiti viellä hoitaa työkseen lapsia, ei se voi minnekkään lähteä. Isä käyttää työkseen sitä autoa jolla se ajelee ympäri suomea.

Jänityksellä kattellaan eteenpäin mitä tapahtuu.

pelottaa.

Mun päässä liikkuu ainoastaan kamalan pimeät ajatukset enkä voi ees nukkua koska mietin kaikkea turhaa. Suoraan sanottuna mun oma mieli pelottaa mua tällähetkellä. Valvon yö toisensa jälkeen ja mietin. Silmät verestävinä meen kouluun ja esitän, eiku enhän mä enään ees jaksa esittää. Kuljen vain koulun käytävillä kuin haamu ja tuijotan ihmisiä jotta he pysyisivät pois luotani.

Toisin sanoen olen onnistunut. Olen vihdoin näkymätön. Ketään ei enään jaksa edes kiinnostaa.

Mitä jos mä vaan tänä yönä katoaisin? Tai huomenna? Olisiko sillä loppujen lopuksi enään mitään väliä? Enpä tiedä, en yhäkään osaa ennustaa. Ehkä joskus sitten.

Musta tuntuu et mua ei vaa oo tarkotettu tähän. Oon yrittänyt itse olla kaikille aina sillee, että kyllä kaikki viellä kääntyy parhain päin, mut nyt huomaan et vittu ei se aina ole niin.

Mä haluan vain tukea. Jonkun jonka puoleen kääntyä. Olkapään jota vasten itkeä.

Kuiskin öisin korvaasi,

kerron kuinka ihana olet.

Sivelen sormilla kehoasi,

haluan tietää sinun olevan vielä siinä.

Katselen nukkuvaa ruumistasi,

se mikä oli viellä lämmin.

Niin nopeasti se minulta vietiin pois.

Niin nopeasti kaikki loppui.

_______

Mua ahistaa, ahistaa.

En vaa jaksa.

Haluisin vaa laskee mun taakan hartioiltani pois.

Edes hetkeksi...

Nojata sua vasten ja vaa antaa itkun tulla.

Mutta en pysty siihen.

Sä torjut mun kosketuksen, siirryt vain kauemmas.

Jään ajatusteni kanssa kahden.

Mun pää ei vaan kestä.

Mun psyyke lahoo.

Ja elämä hajoo.

Sinä kaunis mieli

Tyttö katsoo hiljaa ikkunasta, huokaisee niin että ikkunaan jää hengityksestä jälki.

Tuijotat pihalle jossa muut nuoret pitävät hauskaa. Suljet silmät ja kuvittelet sen päivän kun kuuluisit itsekkin johonkin. Sen päivän kun et olisi enään yksin tummien ajatuksiesi kanssa ja sen viiltävän äänen päässäsi joka kiertää hetki hetkeltä sinua enemmän pikkusormensa ympärille. 

Tyttö kääntyy ikkunalta pois päin, kävelee sängylle ja istahtaa siihen. Hän näyttää posliiniselta nukelta vaaleine hiuksineen ja surullisine silmineen. 

Päällään hänellä on iso yöpaita jossa on enkeli. Voisi jopa luulla ensinäkemältä, että tyttö itse olisi enkeli. 

Tyttö nojautuu eteenpäin, avaa laatikon ja ottaa sieltä jotain.

Puristaa esinettä tiukasti kädessään, se on terävä ja viiltää sormiin haavat.

Se on asia joka tämän kauniin mielen pitää kasassa.

Se on jotain jota ilman hän ei voisi elää.

Se on se mikä hänet pitää täällä.

Vain ihmiset kenellä on kaunis mieli ovat saman kaltaisia kun hän.

He ovat entisiä enkeleitä, joita ei ole koskaan tarkoitettu elämään.

He ovat ihmisiä jotka eivät enään vain jaksa.
Kaunis mieli on liian särkyvää..

Missä maailma menee?

Jokunen ihminen on varmaankin seurannut maailman uutisia ja lukenut artikkeleja sun muusta sotaan liittyvästä, tai siitä kuinka planeettamme on hajoamassa käsiin. 

Pohdin aina välillä iltaisin foliohattu päässä, että mihin helvettiin tämä maailma on menossa?

On puheita erilaisista ydinaseista ja kokeiluista. On pohdintoja siitä miten siististi jokin valtio saataisiin hiljennettyä. On ajatuksia siitä kuinka jokin ihmisryhmä on turhempi kuin toinen.

 Jo ihan umpitampio ihminenkin voi tajuta jo tässäkohtaa että tämä ei ole tervettä.

No olen tässä muutaman vuoden oikeastaan aika aktiivisesti seuraillut uutisia ja artikkeleita koskien maailmanmenoja ja politiikkaa, ja joka kerta päätynyt samaan ajatukseen "Mitä vittua nyt taas?!"

Mielestäni ihminen nykyaikana ylireagoi kaiken. Jokaisesta asiasta vedetään ihan hirvittävän isoja johtopäätöksiä ja niitä sitten pyritään ratkaisemaan yhä suuremmilla huomiota herättävimmillä asioilla.

Onko meidän maailmassamme muka joskus ollut täydellistä rauhaa?

No ei ole.

Tämä on vain meidän sukupolvi, ja meille tyypillistä spekuloida kaikkea.

Jokaisesta pikku asiasta on pakko vetää rantapallon kokoinen herne nenään ja pahoittaa mielensä jos joku kehtaa esimerkiksi vielä syödä lihaa.

Kannatan kaikkia siis tekemään itselleen foliohatun, ihan vain sen takia että wikipedia kertoo niiden estävän sähkömagneettisten aaltojen vaurioittamasta teidän pikku aivoja.

Myönnän että itse en ole mikään järjenjättiläinen tai että pystyisin joskus tekemään jotain suurta, mutta siinä asiassa olen järkevä koska pidän omat asiani omana tietonani. 

En vouhota ihmisille siitä kuinka pidän lihansyöntiä mielestäni eettisenä ja kuinka sodankäyntiä ei tulla koskaan lopettamaan ja se on mielestäni hyvä asia.

Ja jokainen joka tämän lukee, ja vaivautuu ajattelemaan jotain niin läpy jokaiselle sellaiselle ihmiselle jonka pieneen päähän saan aiheutettua närkästystä. Sinulla on siis omia ajatuksia ja hyvä niin.

Olisi suoraan sanottuna täysin anaalista jos ihmisellä ei niitäkään enään olisi.

Viha

Viime päivinä olen kuulemma ollut menkkanen. Hah sanon minä. Menkkanen mulla edes ole menkkoja. Olen vain surullinen, vihainen ja turhautunut samaan aikaan. Enkä vain voin sille mitään. Onko mussa taas jotain vialla. Entä jos oon jotenkin rikki.

Mikä helvetti mus taas on ku en vaan voi olla iloinen. En vaan voi iloita mistään, vaan pitää näyttä pitkää naamaa joka ikiselle asialle kun en vain osaa ottaa sitä iloisesti vastaan.

Tuntuu kuin kaikki asiat vain katoaisivat välillä ympäriltäni ja jättäisivät mustan häkin ympärilleni jossa joutuisin olemaan ajatuksieni kanssa yksin. Ilman ketään.

Kyllähän minulla on ihminen joka minua rakastaa, vaikka osaan sitäkin epäillä. Typerä minä.

Jos joku vilpittämästi kertoo kuinka hän pitää minusta ja on jaksanut oikutteluani jo noin puoli vuotta, jaksan silti epäillä.

Enkö mä ikinä opi luottamaan kehenkään? 

Enkö?

Miksi?

Välillä vain pyörii ajatukset tämän kaiken paskan lopettamisesta. Mutta tiedän että se ei ole vaihtoehto. Ei minun kohdalla, en halua luovuttaa. En halua näyttää että olen heikko ja luovutan kesken. Aijon kärsiä loppuun asti, vaikka se veisi koko mun vitun mielenterveyteni.

Tuli mieleeni, että tällähetkellä terveystiedossa käydään läpi aihetta mielenterveys.  Kuinka opettajamme kertoo masentuneisuudesta, ja tunnen huolestuneen katseen porautuvan lapaluiden välistä selkärankaani ja yrittää sitä kautta päästä mieleeni. Tai yrittää ja yrittää, hän taisi jopa onnistua siinä, koska mietin tälläistä. Olenpas mä tyhmä välillä.

Taitaa hiustenvaalentamis aineet imeytyä pahan kerran päänahan kautta aivoihin.

Mutta eipä mulla mitään enempää tälläkertaa. Elossa yhä fyysisesti, mutta en sitten tiiä kuinka kauan henkisesti. 

Ciao!

Jos kaikki olisi toisin

Sanoit minua kauniiksi, suljit käteni omaasi ja halasit.

Tunsin oloni tärkeäksi ja haluuksi.

Olit elmäni valo ja kohokohta.

Jotain jonka näkemistä odotin yön jälkeen.

Aina kun olit poissa koulusta huoli oli suuri.

Ekat pusut, ne koulun portaikossa.

Halaukset ennen eroamista.

Se oli unelmaa.

Suurta sellaista.

Saatoit pyytää minua kauppaan mukaan ihan vain ettet kävelisi yksin.

Pistit mut aina etusialle, ja aina ihmettelin miksi.

Kirjoittelit ihania viestejä kun lohdutit,

tai kun olit menossa nukkumaan.

Sait mut nauramaan ihan pikku asioilla.

Pidit musta huolta, kysyit aina onko kaikki kunnossa.

Arvostin sitä.

Mutta nykyään.

Kun lähestyn ja yritän sulkea suuria käsiäsi omiini, torjut yritykseni.

Halaat vain lyhyesti ja pakolla, et anna ujoja pusuja otsalle.

Jos mua harmittaa, et lohduta enään vaan olet hiljaa.

Saatat ehkä yrittää halata ja jos siinä torjun yrityksesi luovutat ja lähdet pois.

Vaikka yritän vain saada huomiosi kun en uskalla sanoa että halaa minua. Auta.

Tunnen oloni hyljätyksi.

En kuule enään sanoja mitä haluaisin kuulla. 

En asioita joita olin toivonut.

Lähdet kauppaan yksin, et edes ilmoita.

Saatan toiveikkaana silloin odottaa aulassa sinua, mutta turhaan.

Tunnen olevani täysin yksin.

Pitkästä aikaa tunnen itseni oikeasti surulliseksi.

 Mietin pitkään voiko tämä olla loppu.

Hyvin alkaneelle, nopeasti kuolleelle yksipuoliselle rakkaudelle.

Vaikka mitä yritän en saa tunteitani pois.

Olet minulle niin helvetin tärkeä, niin rakas.

En osaa sanoin edes kuvailla.

Kai mussa on vikaa, kai minä olen se valmistusvirhe.

Se rikkinäinen lelu ketä kukaan ei enään halua. 

Nykyään nukun yksin. 

Katson ikkunasta pihalle ja vain mietin.

Jos kuitenkin kaikki olisi toisin. 

Mitä mun pitäisi ajatella?

Katson käsiäni,

ne ovat harmaat.

Melkein kadoneet.

Hauraat luut erottuvat

perhosen siiven ohuen ihon alta.

Pieni haava sormessa,

vuotaa virtana.

Tyrehdy ei mitenkään,

valuttaa elämän eliksiiriään.

Tummat rajat silmissä,

kertovat öistä valvotuista,

öistä yksinäisistä,

pelottavista ilman sinua.

Huulet hapertuneet,

pakkasen takia lohkeilleet.

Hapuilevat sanoillaan sinua.

Vaaleat hiukseni, hauraat.

Jäätyvät nauhaan, joka 

kaulaani kiertää, somistaa.

Sain sen joskus sinulta.

Mieli tumma vaeltaa,

näkee tapahtumia vanhoja.

Muistoja saastuneita,

ne ovat silti osa minua.

Tämä on elämää,

välillä niin kamalaa.

Välillä niin ihanaa,

mutta silti aina niin rankkaa,

koska mietin aina vain 

~ Sinua ~

Uusi vuosi, uusi kirja.

Ajattele vuosia kirjoina, joka päivä kirjoitat yhden sivun. Viikoista muodostuu lukuja. Kuukausista kokonaisuuksia. Kirjoja joita ei voi enään uudelleen lukea eikä korjata. Niistä säilyy vain joitakin pieniä muistoja. Kirja jonka sivuja on vain 365. Ei yhtään enempää ei vähempää. 

Joka tammikuun ensimmäinen päivä avautuu uusi kirja, uusi mahdollisuus ja uusi tarina kirjoitettavana. 

Käytännössä aloitat puhtaalta pöydältä,

toisaalta yhtä likaiselta kun sen edellisenä päivänä jätit.

Joka päivä heräät yöllä kello kolme,

kirjoitat sivun elämästäsi.

Joka päivä viikkojen, kuukausien ja vuosien ajan.

Ikinä et muista tehneesi sitä,

päivien tapahtumat valuvat unholaan

Kuollessasi se kirjojen pino roihahtaa

liekkiin muistojen

jotka nyt lopullisesti vain katoavat.