53.

 Vuosi vierähti, taas. Kaikkea on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Muuttoa, pari uutta työtä, lemmikki, univaje, masennusdiagnoosi, laihdutuslääke -resepti. Lihoaminen, ahdistus, kaikkea.

Tekstiä tulisi varmaan romaanin verran, mutta long story short ollaan puimatta kulunutta vuotta ja keskitytään tähän päivään sekä hetkeen.

Ympyrä jollain tavalla sulkeutuu, koska mun muistaakseni viimeksi olen kirjoittanut tänne kun olen ollut töissä paikassa jossa en ole myöskään vuoteen nyt ollut, ja täällä mä istun taas (haha). Mulla on menossa 12 päivän työputki, koiranpentu arki ylivilkkaan isorotuisen koiran kanssa jonka neulanterävät pentuhampaat on raapinut mun kädet ihan sen näköiseksi että olisin alkanut taas viiltelemään sekä puoliso tyytyväisenä mökkeilemässä. Voin kertoa, että univajetta on ja PALJON, sillä öisin saan sen 2-4 tuntia yössä pätkittäin unta. Toki tunnelin päässä on hieman valoa sen suhteen, että koira alkaa jo pikkuhiljaa oppimaan pidätyksen salat, eikä öisin ole tarvetta ihan niin paljoa ravata takapihalla pissalla. 

Sitä päivää odotellessa että nukahdan pystyyn.

Aloitin  myös edellispäivänä laihdutuslääkkeen vahvemman annoskoon (siirryin siis 4 mg -> 7 mg versioon), ja näläntunne on poissa (toki lieveoireena pahoinvointia), mutta sen kestää. Olen huomannut jo pienen pientä muutosta, ja jopa puolisoni totesi yksi päivä että olenko huomannut että olen laihtunut. Vastasin silloin muistaakseni etten ole huomannut, mutta hykertelin omassa mielessäni sitä kuinka joku kerrankin huomaa sen. Olinhan mä kerennyt paisumaan jo 93 kiloiseksi. Toki onni onnettomuudessa siinä vaikka nyt ihan jäätävä läski olenkin, niin ei mun kroppa ole sitä rasvaa kerryttänyt johonkin tiettyyn kohtaan vaan tasapainoisesti vähän kaikkialle. En siis aivan sotanorsulta näyttänyt, vaikkakin siltä kyllä tuntui ja tuntuu yhä. Vaakaa en tällä hetkellä omista, koska olen vähän yrittänyt hillitä painon seurailua ja siitä johtuvaa ahdistusta pimittämällä itseltäni numerolliset todisteet. Toki se on sitten vaikuttanut kehodysforiallisesti mm. seksielämään, tai oikeastaan siihen että sitä ei juurikaan ole, koska pelkään tulevani torjutuksi ja pelkään että olen ällöittävä ja sen lieveilmiönä sitten pelko perseessä siinä asiassa että entä jos en riitä ja toinen haluaakin jotain mitä en itse pysty antamaan.
Ruoka on edelleen todella suuri tabu, ja nautin mutta myös vihaan sitä. Puolisoni on sellaista ihmistyyppiä, joka ei jumalauta lihoa vaikka söisi pelkkää rasvaa laatikkotolkulla päivässä. Hänellä menee pitsaa, karkkia, hamppareita, herkkuja, pullaa, sipsiä, alkoholia. Ja sitten minä yritän elää siinä mukana sillee no mä otan tän salaatin nii syö sää tämä pulla ja hamppari ateria. Perkele.

Kävin ravintoteraputilla juttelemassa tästä asiasta ja tulimme siihen päätökseen että lääkitystä olisi hyvä kokeilla, sillä se hidastaa ruoan siirtymistä sulatukseen ja suolistoon, jolloin täyteläisyyden tunne pysyy pidempään, sekä aivokemiallisesti ruokahaluun. Toivon nyt vain  että alkaisi ihan kunnolla paistamaan tänne risukasaan se saatanan aurinko, eikä vaan niitä hamsterin kokoisia vesipisaroita.
 

Ehkä jonain päivänä olisin taas kevyt. Kaunis. Haluttava. Onnellinen.

 

Katsoin ikkunaa,

näin siinä sinut, 

peilikuvana, muistona, haamuna.

Menneisyyteni haaveina. 

Yritin koskettaa sinua,

Saada sinut kiinni,

mutta sormenpääni tavoittivat

kuitenkin vain ikkunan. 

Josta nyt vain katsoi minun oma peilikuva.