Viha

Viime päivinä olen kuulemma ollut menkkanen. Hah sanon minä. Menkkanen mulla edes ole menkkoja. Olen vain surullinen, vihainen ja turhautunut samaan aikaan. Enkä vain voin sille mitään. Onko mussa taas jotain vialla. Entä jos oon jotenkin rikki.

Mikä helvetti mus taas on ku en vaan voi olla iloinen. En vaan voi iloita mistään, vaan pitää näyttä pitkää naamaa joka ikiselle asialle kun en vain osaa ottaa sitä iloisesti vastaan.

Tuntuu kuin kaikki asiat vain katoaisivat välillä ympäriltäni ja jättäisivät mustan häkin ympärilleni jossa joutuisin olemaan ajatuksieni kanssa yksin. Ilman ketään.

Kyllähän minulla on ihminen joka minua rakastaa, vaikka osaan sitäkin epäillä. Typerä minä.

Jos joku vilpittämästi kertoo kuinka hän pitää minusta ja on jaksanut oikutteluani jo noin puoli vuotta, jaksan silti epäillä.

Enkö mä ikinä opi luottamaan kehenkään? 

Enkö?

Miksi?

Välillä vain pyörii ajatukset tämän kaiken paskan lopettamisesta. Mutta tiedän että se ei ole vaihtoehto. Ei minun kohdalla, en halua luovuttaa. En halua näyttää että olen heikko ja luovutan kesken. Aijon kärsiä loppuun asti, vaikka se veisi koko mun vitun mielenterveyteni.

Tuli mieleeni, että tällähetkellä terveystiedossa käydään läpi aihetta mielenterveys.  Kuinka opettajamme kertoo masentuneisuudesta, ja tunnen huolestuneen katseen porautuvan lapaluiden välistä selkärankaani ja yrittää sitä kautta päästä mieleeni. Tai yrittää ja yrittää, hän taisi jopa onnistua siinä, koska mietin tälläistä. Olenpas mä tyhmä välillä.

Taitaa hiustenvaalentamis aineet imeytyä pahan kerran päänahan kautta aivoihin.

Mutta eipä mulla mitään enempää tälläkertaa. Elossa yhä fyysisesti, mutta en sitten tiiä kuinka kauan henkisesti. 

Ciao!